kuinka hampaita irrotetaan

Toissapäivänä kuulin epämääräisiä ääniä lastenhuoneesta. Isohko pamaus, kiljaisu ja suuriääninen "ei onnistunut"-huokaus. Istuin hiljaa keittiössä ja kuuntelin, josko huoneeseen tarvittaisiin aikuisen läsnäoloa, mutta kuulin vain vaimeaa, normaalia puhetta suljetun oven takaa. Siinä vaiheessa, kun äänet toistuivat kolmannen kerran, katsoin tarpeelliseksi mennä katsomaan, mitä ihmettä tapahtuu, ja saavuin paikalle juuri parahiksi nähdäkseni, kuinka prinsessani juoksee päin seinää. 

"Mitä ihmettä!"

"Nämä hampaat pitää saada irti. Ei lähtenyt vieläkään."

Tytöllä heiluu nähkääs kaksi hammasta, ja ne ilmeisesti alkavat olla niin hilkulla enää kiinni, että niihin sattuu välillä. Mutta onneksi meillä on yksi herrasmieskin perheessä, joka auliisti oli antanut pikkusiskolleen neuvoja hampaiden irrottamiseksi. Juoksu päin seinää oli yksi vinkki, muita olivat muun muassa legojen pureskeleminen, itsensä lyöminen sekä peiton pureminen samalla kun isoveli vetää siitä. Olivapa yrittäneet kammeta hampaita irti lusikallakin sekä juosseet päin toisiaan niin, että olivat törmänneet yhteen. Voin varmaan viimeistään nyt myöntää, että en ehkä ole kasvattanut niin fiksuja lapsia kuin joskus oletin tekeväni (olin ihan tosi hyvä äiti silloin lapsettomana). Vielä illemmalla tytär ilmestyi topatussa Spiderman-asussa etsimään lankaa, jotta hän voisi seitin avulla kiskoa hampaita irti isoveljen kanssa. Piilotin kaikki langat, kumma kyllä.

Tämä spiderman-asuinen prinsessa toivoi viime syksynä uusia villasukkia. Toivomukset sukkien tyylistä vaihtuivat joka ilta, niissä piti olla milloin My Little Pony-hahmoja, milloin Frozenin naisia, Petshoppeja, banaaneja, kissoja tai vastaavia. Yhtenä yliväsyneenä iltana esitettiin myös toive kakkakuvioisista sukista hillittömän kikatuskohtauksen saattelemana. Lopulta, kun otettiin huomioon neulojan taidot sekä kärsivällisyys, päädyttiin yhdessä tekemään polvipituiset sukat hillityllä kirjoneuleella. 

Kuvat on otettu vuoden pimeimpään aikaan, joten ei kannata klikata isommaksi. Tosin ainakin blogin vakituiset seuraajat tietävät sen sanomattakin, ei kannata klikata yhtään mitään isommaksi. Koskaan. Näitä sukkia oli kuitenkin todella mukava neuloa, ja ne ovat olleet älyttömän mieluisat, kun ottaa huomioon, että tyttö heiluu jatkuvasti ääripäästä toiseen mielipiteineen.

• malli: Vauvan sekä taaperon kirjoneulevillasukat (Life with Mari -blogista)
• lanka: Novita 7 Veljestä
• puikot: 3 mm
• ravelry: prinsessasukat

• fiilis: Haluun itellekki tämmöset!

turhautumisen lopputulos

Voi katsokaa nyt. Tyttö on ollut ajan hermolla ja postaa vielä melkein reaaliajassa. Aaaws. (Mites toi sanonta, "ajan hermolla"? Miksi kukaan haluaisi olla kenenkään hermolla? Vai olenko minä vaan ainoa, jonka mielestä ajatus hermoista ja hermostoista on lähinnä hermostuttava ja tuo mieleen sisäelimet ja veren ja suolet ja yäääh?)

Instagramissa näkyili jokin aikaa sitten erilaisia sukanalkuja, jotka olivat räsymattoväreineen niin ihastuttavia, että oli ihan pakko alkaa selvittään asiaa. Muutama klikkaus vei minut Muita ihania -blogiin, jossa oli juuri startannut joulukalenterimainen neulomisprojekti. Neulottiin siis kirjoneulesukkia, ja jokainen päivä blogiin ilmestyi aina seuraava kuvio. Noh, koska sieltä blogista on peräisin myös eräät pilvenreunuskuviosukat, jotka olen neulonut viime syksynä (mutta jotka yhä makaavat olohuoneen pöydällä odottamassa viimeistelyä), aavistelin, että jotain söpöä sieltä on tulossa, ja hyppäsin mukaan.

Ja tulihan sieltä, varrellisen verran. Sitten alkoi mennä mönkään. Ensimmäinen plaah tuli kantapäässä, tosin jälkikäteen. Ohjeessa sanottiin, että voi tehdä ihan millaisen kantapään haluaa, mutta mallisukassa se oli tiimalasi. Oma ajatuksenkulkuni tämän jälkeen oli suurinpiirtein tällainen: en ole aikoihin tehnyt tiimalasikantapäätä - onkohan siihen joku syy - ei en kyllä usko tai ainakaan jaksa tarkistaa - eihän se nyt voi olla kantapäätä kummempi, Sitten valmista sukkaa sovittaessani muistin, että se helvetin tiimalasi ei istu mun kantapäähän, SIKSI en ole tehnyt sitä aikoihin.

Jalkaosassa on sitten tuo kuviointi, jossa on noita palkkeja. Sitä varten piti neuloa kirjoneuletta kolmella eri värillä, ja jo joistain kuvista näkee, että oli ihan ensimmäinen kerta, kun niin tein. Ei kuulkaa sujunut luonnostaan. Olisi varmaan pitänyt opetella niitä langanpitämistekniikoita, koska sain omalla friistailillani aikaiseksi lähinnä solmuja. Ja ihan niin kuin se kolme lankaa ei olisi riittänyt, niin minä vielä päättelin noita osioita samalla kun neuloin, eli kuljettelin useilla kierroksilla neljää lankaa, joista kolmea yritin "sitoa" säännöllisesti nurjalle ja yhtä yritin kieputella muiden alle. Jossain (alku)vaiheessa sitten vaan yksinkertaisesti luovutin ja lakkasin yrittämästä. Että tulee mitä tulee, en minä nyt yksiä sukkia ala stressaamaan. 

Jalkaterän kuviointi ja kirjoneule ei muutenkaan mielestäni ole niin ihanaa, mitä varressa oli. Mutta ihan kivaa kuitenkin, kyllä näitä käyttää kehtaa. Ja vaikka palkkien kohdalla kirjoneule onkin tiukahkoa, se ei kuitenkaa ole liian tiukkaa eikä siis haittaa käyttöä.

Ja vielä kolmas plaah. Sukan ohje oli jalalle, jonka kengännumero on 38. Koska minun jalkani on supernaisellisesti kokoa 42, lisäsin vielä yhden varresta kopioidun kuvion viimeiseksi (siis nuo valkoiset ristit vaaleansinisellä pohjalla). Sen jälkeen vaihdoin lankaa, ja tein teräkavennukset normaalisti ja lopulta silmukoin. Lopputulos: nämä ovat liian isot. WTF. Olisi pitänyt jaksaa purkaa, mutta kun siinä vaiheessa ei oikeastaan enää kiinnostanut.

Ai niin, möhlin myös lankojen kanssa. Ajatuksena oli tehdä sukat kokonaisuudessaan jämälangoista, mutta kun tuo varren harmaa pääsi loppumaan kesken kaiken. Ei se mitään, käyn ostamassa lisää, ajattelin, ja menin kauppaan ilman sävykoodia tai mallilanganpätkää. Siellä sitten nököttää rivissä kolmea eri harmaata, enkä minä yhtään ymmärrä, miten niitä on niin paljon, saati sitten muista, minkä väristä minä olen hakemassa. Lopulta arvon ja päädyn hiilenharmaaseen, joka oli sitten ihan niin justiinsa pieleen kuin vain saattoi olla. Mutta koska tosiaan olin jo hieman turhautunut valmiiksi, päätin, että toista kerää en hae, vaan hiilenharmaan on nyt vaan kelvattava.

Neulomisprosessi näiden sukkien kohdalla oli siis aikamoinen, mutta nyt kun tässä istuskelen sukat jalassa ja katselen näitä kuvia, niin nämähän näyttävät oikeastaan aika muikeilta. Vähän herttaisilta, sellaisilta symppiksiltä. Ehkä jopa vähän alkaa hymyilyttää aina kun näitä vilkaisee. Ja kuten varmaan tiedättekin, se, että ne tuottavat iloista mieltä, on parasta, mitä sukkapari voi ikinä tarjota.

• malli: Muita ihania talvisukat (linkki vie ensimmäisen päivän ohjeeseen, loputkin löytyvät sivuilta)
• lanka: Novita 7 Veljestä
• puikot: 3 mm
• ravelry: Talvisukat

• fiilis: Aika monen asian olisi voinut tehdä toisin, mutta ehkäpä nämä ovatkin täydelliset näin. Ja iloinen, leveähymyinen hymiö tähän näin.

Koukussa

Yritän lopettaa tupakointia. Ihan totta. Tai en yritä lopettaa, yritän vähentään siten, että lopulta lopettaisin. Tai jotain. Minulla oli tarkka suunnitelma, mutta se alkoi jossain vaiheessa muistuttaan tupakkaa, ja luultavasti mielikuvapoltin sen. Ei ole helppoa, ei, mutta kyllähän se oli arvattavissa. Olen viime viikkoina yrittänyt tukeutua niin mindfulnessiin, vertaistukeen, miljoonaan erilaiseen savuttomuussovellukseen sekä tietenkin omaan tahdonvoimaani, mutta olen huomannut, että on aikoja, jolloin selkärankani on yhtä luja kuin nallekarkilla. Mutta pitää pysyä positiivisena ja ajatella, että kyllähän minä pystyn tähänkin. Olen joka tapauksessa vähentänyt huomattavasti (ja nyt kun sanon huomattavasti, niin ihan oikeasti tarkoitan sitä) polttamista, joten homma etenee ainakin jollain tasolla. 

Olen huomannut itsessäni outoja, uusia piirteitä tämän tapamuutoksen myötä. Ensinnäkin haistelen sormiani vähän väliä, ja toivon, että ne haisisivat tupakalle. Mutta ne petturit eivät haise, koska ilmeisesti epäsäännöllisen tupakoinnin haju ei tartu. Toinen asia liittyykin hajuaistiin, joka yrittää inttää, että sekä tupakka että kahvi haisevat pahalle. WHAT. Tupakan ymmärrän, mutta miksi kahvikin menee pilalle? Kolmas asia on se, että en pysty olemaan, mikäli suussani ei ole mitään. Tämä tarkoittaa siis sitä, että söisin keittiöstä kaapinovetkin, jos vain pystyisin, ja syön jatkuvasti joko nikotiini- tai normipurkkaa tai kurkkupastilleja. Kukaan ei ainakaan voi sanoa, että haisisin tunkkaiselle. 

Kädet tarvitsevat myös jatkuvaa tekemistä. Yleensä hipelöin mehupillejä tai jotain muuta yhtä säälittävää, mutta neulominen auttaa myös. Tosin nämä sukat on neulottu jo aikaa ennen varsinaista lopettamispäätöstä, koska olen jälleen kerran erittäin myöhässä bloggailuni kanssa. 

Näissä sukissa ei ole mitään erikoisempaa, peruspolvarit. Näitä neuloessa katselin Ylen Koukussa -sarjaa (areena-linkki), joka oli ihan ihan sopivan jännä minunlaiselleni laitan silmät kiinni pelottavissa kohdissa -tyypille. Taisin itse asiassa katsoa koko kauden muutamassa päivässä, että ei näissä sukissakaan kauaa mennyt. Jos ei lasketa sitä kahta viikkoa, jolloin aioin aloittaa sukat joka päivä. Siskollehan nämä menivät.

Lankana seiskaveikka ja puikkokoko kolme milliä, mikäli speksit kiinnostaa. Värit vaaleanpunainen, viininpunainen ja musta.

idioottiolo

Minulla on kaveri, joka ei tunne minua ilmeisesti ollenkaan. Päättelen tämän siitä, että toissapäivänä hän kysyi minulta, että enkö minä tosiaan koskaan mokaile tai tunne itseäni idiootiksi. Hän kuvaili minua sanoilla "rauhallinen" ja "älykäs", mitkä siis hei tottakai ovat erittäin paikkansapitäviä adjektiivejä kohdallani, mutta kyllä minusta se ääliöpuolikin löytyy. Todistaakseni sen listaan tähän postaukseen viisi asiaa viimeisen kuukauden ajalta, jotka saivat minut tuntemaan itseni idiootiksi.

1. Viikkosiivous

Okei, let´s face it. En ole mikään talousihme. Siivoan tasan tarkkaan siksi koska on pakko. Mutta mielestäni siivoan kuitenkin ihan hyvin kun jos sille päälle satun. Mutta muutama viikko sitten ihan tavallisen viikkosiivouksen yhteydessä löysin sänkyni alta lasten joulukalenterista irronneen pahviluukun. Minua nauratti ensin kauheasti, koska kai sitä nyt keneltä vaan löytyä viime joulun tavaroita sänngyn alta. Kutsuin lapsetkin katsomaan löytöäni, jolloin tyttäreni totesi lakonisesti, että hänellä oli viime vuonna Frozen -kalenteri. Kädessäni oleva luukku oli Littlest Pet Shop -kalenterista. Toisin sanoen siis kahden vuoden takaa. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää.

2. Hollow Talk

Onnistuin koukuttamaan itseni Silta-sarjaan juuri sopivasti ennen kolmannen kauden jaksoja. Katselin sarjan ensimmäiset kaudet Netflixistä. Tykästyin kauheasti sarjan tunnariin (klik), mutta jostain käsittämättömästä syystä kuvittelin, että siinä lauletaan tanskan kielellä. Kehitin siihen vielä omat sanatkin, jotka kuulostivat tanskalta, jotta voin laulaa mukana: spiisse morron oook haavniinuuu (joo, en todellakaan tiedä mitään tanskan kielestä). Noin toisen kauden puolivälissä tajusin, että siinähän lauletaan englanniksi. 

3. Hammaslääkäri

Olen vältellyt hammaslääkäriä useiden, useiden vuosien ajan. Koko sen ajan olen ollut tuskaisen tietoinen siitä, että sinne pitäisi mennä tarkastukseen, mutta tiedättehän, mitä pitempään olet ollut poissa, sitä suuremmaksi kynnys tarttua toimeen kasvaa. Lopulta oli pakko mennä, hammasta särki siihen malliin, että etsin jo työkalua, jolla saisin sen vedettyä irti. Arvatkaan vaan pelottiko! Tärisin odotushuoneessa kuvitellessani kaikkea sitä kipua, jota tulisin kokemaan, ja hammaslääkärikin olisi takuulla ilkeä ja huutaisi minulle, kun en ole tullut aikaisemmin, ja todennäköisesti kaikki hampaatkin olisivat jo ihan mätiä, ja ne pitäisi repiä pois, ja saan tekarit alle kolmikymppisenä jajaja... No, eihän se sattunut oikeastaan yhtään, ja hampaatkin sain pitää. Hammaslääkäri oli niin mukava, että poistuin huoneesta leveä hymy naamallani (tosin puudutuskin toimi loistavasti vielä siinä vaiheessa). Silloin tunsin itseni vähän pöljäksi, koska ihan tosi - tätäkö minä muka olin pelännyt? Minulle varattiin kyllä aika juurihoitoon joulukuulle, että on hyvin mahdollista, että muutan mieleni idioottiolon suhteen.

4. Kulmakarvat ja suuvesi

Eräänä aamuna purskuttelin suuvettä. Minulla on tapana tuijotella itseäni peilistä tämän prosessin ajan, koska... no, näytän hassulta. Mutta tällä kertaa havaitsin myös kulmakarvani, jotka olivat jääneet nyppimättä ja näyttivät erittäin rähjäisiltä (voisin vaikka vannoa, että osa mun kulmakarvoista ottaa permanentin säännöllisesti). Olin lähdössä työharjoitteluun, joten ajattelin, että nyppäsen äkkiä pahimmat pois. Otin siis pinsetit käteeni, suuvesi yhä suussani, ja nyppäsin ensimmäisen kerran. Mutta koska kulmakarvapinsetit ovat saatanan keksintöjä (kyllä, nekin), niihin tarttui yhden karvan sijasta kolme karvaa. Ja tiedättehän, kolmen karvan yhtäaikainen kiskominen irti kulmasta aiheuttaa aivan infernaalista kipua. Joten samalla kun nykäisin, sylkäisin myös suuvedet suustani pitkin vessan peilejä. Siis aivan oikeasti - MITEN TYHMÄ VOI IHMINEN OLLA? Ei sitten käynyt mielessä tyhjentää suuta ennen kidutussessiota? Ainoa positiivinen asia, joka tästä seurasi, oli se, että peilien likaisuuden takia en enää nähnyt kikkarakulmakarvojani, joten ongelmaa sen suhteen ei enää ollut.

5. Raitapolvisukat

En käyttänyt ohjetta neuloessani kuvissa esiintyvää sukkaparia. Loin vain 64 silmukkaa, ja noin 25 cm:n jälkeen aloin kaventelemaan. Tarkoituksena oli kaventaa siihen asti, että silmukoita on jäljellä 48. Tein yksinkertaisen laskutoimituksen: 64 - 48 = 16. Tästä päättelin, että minun tulee kaventaa siis 16 kerroksella. Ja näinhän minä tein. Kavensin kaksi silmukkaa neljän kerroksen välein yhteensä 16 kertaa. Siinä vaiheessa, kun puikoilla oli yhteensä 34 silmukkaa ja varsi näytti sangen epämääräisen pituiselta, tajusin, että jotain on pielessä. Purin tottakai siihen kohtaan, josta kavennukset alkoivat (joku toinenhan olisi saattanut purkaa siihen kohtaan, jossa on kavennettu vasta se 16 silmukkaa). Sitten tein saman laskutoimituksen uusiksi ja toistin koko homman. Ja kun puikoilla oli taas se 34 silmukkaa, tajusin, että minun täytynee kerrata kakkosen kertotaulua.

Että sattuu sitä paremmissakin piireissä. Ajattelin kirjoittaa tähän loppuun, että nämä kaikki voi kuitata väsymyksellä joita ah-niin-rankka yh-opiskelija-arki (my favourite excuse) aiheuttaa, mutta tarkemmin ajateltuna ei voi. Joskus ei vaan tajua.

malli: oma

lanka: Novita 7 Veljestä

Puikot: 3 mm

Ravelry: Raitapolvarit

Fiilis: Ihanat, tietty. Kaikki entisen polvipituset oli jo puhkikulutettu, joten nää oli jopa tarpeeseenki.

aamut

Kaivelin keskeneräisten korista jokin aika sitten Pointellet, tai, no, yhden puolikkaan Pointellen. Koska malli näytti nätiltä ja lankakin oli kohtuullisen kivan värinen, en purkanut, vaan päätin yrittää edes joskus elämässäni saada jotain oikeasti valmiiksi. Hieman epäilytti, koska varsi näytti siltä, että kaaviota on tuijotettava koko ajan, ja keskittymiskykyni oli kesäloman jäljiltä samaa luokkaa vauhkoontuneen oravan kanssa, mutta hyvinhän tässä selvittiin. Sain aikaiseksi oikein pirteät sukat arkiaamuja piristämään. Tai, no, "piristämään", tosiasiassahan siihen, että alkaisin oikeasti nauttia arkiaamuista, vaadittaisiin sukkia (tai edes kahvia) huomattavasti vahvempia aineita.

En kyllä oikeasti tajua, miten kaksi lasta, jotka nyt kuitenkin ovat samoista geeneistä, voivat olla niin käsittämättömän erilaisia aamuihmisiä. Vanhempi lapsi herää kukonlaulun aikaan reippaampana kuin kukaan koskaan ikinä missään ja vetää samantien jonkun sortin aamuaerobisen jumpan lastenohjelmia katsoessa. Nuorempi lapsi taas herää (ehkä) puolen tunnin herätysoperaation jälkeen (olen harkinnut vakavasti puhallussoittimen hankkimista). Ja hän ei todellakaan jumppaa - hän makaa kippuralla peiton sisällä ja vinkuu kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Siis näin:

"Hyvää huomenta kulta!"
"EI OLE HYVÄ HUOMEN."

"Otatko leipää aamupalaksi?"
"NE MURUSTAA JA MURU MENEE NAPAAN JA SITTEN NAVASTA SÄNKYYN ENKÄ VOI NUKKUA."

Ja auta armias, kun tulee aika laittaa vaatteet päälle. Viisivuotias on yllättävän tietoinen siitä, mitä ja miten pitää pukea. Minua on läksytetty tiukoin sanankääntein, koska erehdyin kutsumaan tunikaa mekoksi. Olen myös ihan onneton äiti, koska en ole ostanut tarpeeksi vaatteita, joissa on paljetteja. Yhtenä päivänä neiti sai megaluokan raivarin, koska ainoat puhtaana olevat sukkahousut olivat harmaat. "KUKA MUKA KÄYTTÄÄ HARMAITA VAATTEITA? KAMALA VÄRI! VANHUSTEN VÄRI!" kiljui viisivuotias harmaapaitaiselle äidilleen. Thanks. Esikoinen on tämän aamushown aikana ehtinyt yleensä syödä, pukea, hoitaa aamupesut, koota 200-osaisen palapelin, lukea aapisen kannesta kanteen ja lähteä kouluun.

Oma viihteenlajinsa on kuopuksen vieminen päiväkotiin. Olen ajokortiton, eli me kävelemme. Matka ei ole pitkä, ehkä kilometri, mutta ajallisesti se tuntuu loputtomalta. Varsinkin, jos on kiire. Tempperamenttinen tyttö muuttu ulkoilmassa hitaaksi haaveilijaksi, joka jaksaa kiinnittää huomiota jokaikiseen asiaan. "Katso äiti! Myrkkysieni! Katso! Käpy! Äiti, tuolla on havuneula! Äiti-äiti, kato, hiekkaa! ÄITI KATO TÄTÄ OKSAA!" Olispa hirveän kiva tarinoida tässä nyt siitä, että me ihan oikeasti pysähtelemme ihmettelemään luonnon monipuolisuutta ja näemme sen kuuluisan hetken kauneuden, mutta siinä vaiheessa kun tyttö jää esittämään nykytanssiperformanssia kärpässienelle tai hakkaamaan sateenvarjolla jokaista näkemäänsä puuta samalla kun kello tikittää tuskallista vauhtia eteenpäin, niin voin kuulkaa kertoa, että siitä hetkestä on positiiviset laatusanat kaukana.

Huoh. Onneksi on iltapäivät. Silloin kerkeää ihmetellä ja laulaa lauluja havupuille. Eikä tarvitse pukeakaan enää uudestaan. Äitikin kerkeää neuloa, kunhan ei vaan käytä harmaata lankaa.

Malli: Pointelle (rav) kirjasta Knit. Sock. Love (Cookie a.)

Lanka: Rico Design Superba Chinée

Puikot: 2 mm

Ravelry: Pointelle

Fiilis: Uuuuuh! Voisin jättää nämä succablocceihin ja ripustaa koristeeksi johonkin, voisin vaan tuijotella tuota mallineuletta. Joulukuusiaikaa odotellessa!

Hempeilin

Minun esikoiseni asteli koulutielle viime kuussa. En ole äitinä sieltä tunteellisimmasta päästä, olen synttäreiden ja muiden välimatkaetappien aikaan lähinnä iloinnut siitä, että olen taas hetken lähempänä sitä, että nämä kääpiöt muuttavat pois kotoa ihmetellyt sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. En siis osannut lainkaan valmistautua koulunaloitusepisodiin, vaikka merkkejä minulle hyvin epätyypillisestä tunnereaktiosta oli ilmassa jo viime syksynä. Eskarin alkuviikkoina käytiin nimittäin ensimmäisen kerran keskustelua siitä, milloin lapsi voi jäädä yksin kotiin tai mennä kävellen yksin jonnekkin. "EI IKINÄ!" minä uhosin, mutta lupasin, että voidaan harjoitella yksinoloa vaikka joulun jälkeen sitten.

No se joulu tuli ja meni, ja tuli pääsiäinen ja kevät, lopulta kesä. Esikoinen kaipaili yksinolonsa perään säännöllisesti, minä kieltäydyin joka kerta vedoten joka ikiseen tekosyyhyn minkä keksin, milloin oli huono hetki, milloin puhelimesta akku loppunut, milloin kahvinjuonti kesken. Heinäkuussa sitten tajusin, että tässä ei nyt ole kuin pari viikkoa koulun alkuun, joten ilmeisesti on alettava harjoittelemaan. Ensin piti hoitaa puhelinasiat kuntoon, ja vaikka minä olen noin sata kertaa vannonut, että en ikinä antaisi lapselle älypuhelinta, niin annoin silti oman vanhani, ihan vaan siksi koska whatsapp. Ja totta helvetissä lapsi saa datapaketin, jotta voi olla minuun yhteydessä aina kun vaan siltä tuntuu, lasta varmasti pelottaa ja sillä on hirveän paljon supertärkeää asiaa minulle joka päivä. Ja siis onhan sillä. Tällaista:

(Vakavasti ottaen: ovat nämä asiat tärkeitä. Mutta "huumori",)

Mutta yksinoloon palatakseni: latasin varotoimenpiteenä 10 minuutin matkaa varten lapsen puhelimen akun täyteen, annoin muutaman kolikon ja lupasin, että hän saa nyt yksin kävellä kauppaan hakemaan karkkia. Samalla kertasin joka ikisen liikennesäännön minkä vain kykenin muistamaan. Ja niin se poika sitten lähti, reippaammin kuin minä ikinä, ja minä jäin tärisemään eteiseen. Nyt se lapsi jää auton alle ja kuolee, tää oli nyt viiminen kerta ku mä näin sen. Ei se varmaan muista edes liikennesääntöjä, varmaan kävelee autotiellä tai heittelee kärrynpyöriä niin että liukuu jonnekki ojaan ja kuolee sinne. Reitti kauppaan oli lapselle erittäin tuttu, olemme kävelleet sen yhdessä satoja, satoja kertoja, mutta ilmeisesti en käytä järkeäni hermostuneena. Kaikkein pahinta oli, kun lapsi ihan oikeasti soitti minulle, ja sen sekunnin sadasosan aikana ennen vastaamista olin ehtinyt käydä jokaikisen kauhuskenaarion päässäni läpi. Siis tyyliin "nyt se lapsi soittaa että se on kuollut". (Ei, en myöskään ole looginen hermostuneena.) Joka tapauksessa, lapsi tuli ehjänä kotiin, ja se puhelinsoittokin johtui vaan siitä, että kaupassa ei ollut siskon suosikkikarkkeja, ja piti keksiä jotain muuta tilalle.

Toinen selvä merkki siitä, että kouluunlähtö ei ole mikään pikkujuttu, tuli keväällä postissa. SINUT ON HYVÄKSYTTY OPISKELEMAAN  XXX:N KOULUUN. Kirjettä lukiessani päähän tuli tasan kaksi ajatusta: (1) kuka muka on hakenut tälle lapselle koulupaikkaa (öö, minä?) ja (2) minä taidan taitella tämän paperin ja sulkea sen kyynelilläni nyt takaisin tähän kirjekuoreen ja postittaa takaisin kunnalle.

Näistä ilmiselvistä merkeistä huolimatta olin (ja olen yhä) erittäin yllättynyt siitä, että aloitin kaksi päivää kestävän vollotusmaratonin juuri ennen koulun alkua. Oikein vielä lietsoin itseäni etsimällä Pinterestistä yli-imeliä mietelauseita lasten kasvamisesta. Ja sekin itketti, että niitä ei löytynyt niin paljoa kuin olisin toivonut. Ensimmäisen koulupäivän aamuna olin ihan varma, etten selviä lapsen saattamisesta kouluun ja varauduin kolmella nessupaketilla ja isoilla aurinkolaseilla, mutta ihan turhaan. Minullahan on tuo on nuorempikin lapsi, ihana, jatkuvassa uhmassa oleva tytär, joka täytyi ottaa mukaan saattamaan, ja niin käytin suurimman osan ajastani koulun pihalla siihen, että yritin erottaa näitä nujakoivia lapsia toisistaan. Että se siitä herkästä ja idyllisestä mielikuvasta. 

 Olotila on jo hyvinkin ehtinyt tasoittua, mutta jotain herkkää tipahti puikoilta kuitenkin vielä kouluunlähtötunnelmia muistellessa. Tarkoituksenani oli alunperin neuloa jotain haastavampaa, mutta mielessä kummitteli yhä muistikuvat idioottisukista, joten oli parempi varmistaa, että osaan tämän jutun vielä edes jollain tasolla. 

malli: perussukat

lanka: Viking of Norway Vilma (luonnonvalkoinen 602 ja vaaleanpunainen 622)

puikot: 2 mm

ravelryssa: hempukat

fiilis: LUOJANKIITOSMÄOSAAN. Ja kivat on!

Unohdinkohan jotain eli idioottisukat

Tuossa kesän korvilla tajusin, etten ollut neulonut aikoihin. En siis todellakaan neulonut, virkannut tai edes selaillut ravelrya. Samoihin aikoihin onnistuin taas saamaan reiän aikaiseksi yhteen vanhaan sukkapariin. Pohdin siinä sitten, että pitäisikö alkaa parsimishommiin vai kokonaan uuden parin neulomiseen, mutta koska parsittavia sukkia oli (ja on yhä edelleen) noin 20 paria, ajattelin säästää mielenterveyteni viimeisetkin rippeet ja nappasin ensimmäiset langat, jotka löytyivät kohtuullisen helposti (se ei ole itsestäänselvyys tässä taloudessa) ja loin aloitussilmukat.

Ja koska olen reipas ja saatan aina loppuun kaiken aloittamani, niin siinä ne aloitussilmukat lojuivat keskeneräisten korissa viikkotolkulla.

Jossain välissä pääsin neulomisen makuun ja ihastelin puikoilta tipahtelevia raitoja. Niin, ja puikoilta tipahtelevia silmukoita, koska jostain syystä lapsilla oli noin joka toinen päivä akuutti sukkapuikkojen tarve, ja he kävivät nykimässä niitä sukistani. Olin ensimmäisen sukan jalkaterän puolessa välissä menossa, kun ensimmäisen kerran huomasin sukan näyttävän hiukan oudolta. Ehkä tää ny johtuu vaa siitä, etten oo neulonu pitkään aikaan. Koska siis kyllähän mä ny sukan osaan neuloa. Sehä o niinku pyörälläajoa. Vaikka silmät kiinni. Ja ilman käsiä. P*rkele. Neuloin sukan loppuun enkä uhrannu enempiä ajatuksia moiseen pikkuseikkaan. Samaan syssyyn aloitin toisenkin ja posottelin menemään.

Jälleen sukan jalkaterän puolessavälissä kiinnitin huomiota siihen, että sukka oli oudon leveä. Kiilakavennuksetkin jatkuivat ihmeen pitkälle. Tuijottelin hetken keskeneräistä sukkaa ja vertasin sitä jalassani olevaan, kauan kauan sitten neulottuun sukkaan. Sitten välähti, tai pimeni, ja tärähti. Tähän-kaikki-kirosanat-joita-osaat. Olin unohtanu kantapään kavennukset (tai kääntämisen, miten tää nyt kuuluu sanoa) kokonaan. Siis kokonaan. Kantalappu oli kyllä, mutta ei kavennuksia. Ei kavennuksia. EI KA-VEN-NUK-SI-A.

En purkanut, koska olin päätellyt raidat samalla kun neuloin, ja niiden purkaminen on kuusesta. Ehkä ne unisukkina välttää.

Että, öö, joo. Pyörälläajoa. On on. 

Lapasista sukiksi

Piti kirjoittaa taas yksi muka-hauska postaus arkiaamuista, mutta pää on tänään taas sitä mieltä, että elämä ylipäänsä on pelkkää paskaa eikä edes leikisti hauskaa. Ja koska koko viikko on ollut niin raskas, en tänään jaksa edes pistää vastaan tyydyn vain toteamaan, että hirveen nätit sukat oon neulonu, ja ens kerralla sitte, mikäli muistan. Luultavasti en. 

Mikäli kuvio näyttää jotenkin tutulta, se saattaa johtua näistä lapasista elikkäs Norskeista. Tuo tähtikuviohan on ihan suoraan niistä siirretty sukkiin. Sukkien pohjassa on raitaa, ja varressa on kuvio takapuolellakin. Tapojeni vastaisesti neuloin sukat varpaista aloittaen, mikä ei nyt välttämättä enää niin kauhealta tuntuva ratkaisu olekaan. Alan lämmetä hiljalleen tällekin neulomistyylille. Pitää varmaan yrittää taas neuloa kahta sukkaa yhtä aikaa, niin alan taas arvostamaan varresta aloittamista. Mutta yhtä kaikki, kivaa oli näitä neuloessa ja tuo kuviokin on sopivan yksinkertainen tällaiselle päälle, joka ei osaa päättää, onko se on vai off. Lankana sitä seiskaveikkaa, ylläri.

malli: Norskit by Mira Saarentaus, sukiksi sovitettuina

lanka: Novita 7Veljestä

puikot: 3 mm

ravelryssa: Norskit sukkina

fiilis: just täydelliset!

16

Perussukat viininpunaisesta seiskaveikasta. Puikot kolmoset.

Menevät pukinkonttiin, vastaanottajana sisareni, jonka koiranpennulla on pakottava tarve syödä villasukkia.

-

Still Light on päätelty. Se on ihana. Se on musta. Se on "en tajuu miten hemmetissä saan muka kuvattua sen" -tyyppinen rakkauspaita.

9

No kirosana. Ruksi seinään. Sukat, joiden alkuperäinen deadline oli jouluna 2011, valmistuivat.

Eli nämä sukat ovat maanneet keskeneräisten korissa vaatimattomat kaksi vuotta. Hurjana olikin neulomista, ihan toinen jalkaterä puuttui toisesta sukasta. Kauheeta. Ihmekkään kun on jäänyt kesken.

Nää menee äitille lahjaksi. Voin postata täällä, koska äiti ei blogia lue. Pikkusisko lukee (tai ainakin luki, ja parempi muuten lukea yhä), mutta ei näytä tätä äidille, tai jää ilman joululahjaa. Lankana on seiskaveikkaa valkoisena ja punaisena, puikot oli kolmemilliset (ja ei kai näistä sen tarkempia speksejä tarvinne kertoa, samanlaiset ne on kuin aina).

Ja ansaitsisin mitalin näistä kuvista. Kuvanottohetkellä 16 astetta pakkasta ja tää patsastelee pihalla ilman kenkiä toppahousut caprimalliin käärittynä. Hulluja on moneen junaan, varsinkin, kun itse kuvat ovat ihan mitäänsanomattomia. En vaan ilmeisesti enää pelaa samassa tiimissä pokkarin kanssa.

ajoissa kuitenkin

Luulitte varmasti, etten saanut sukkia valmiiksi aikataulussa? Ha. Luulitte väärin. Sain sukat pääteltyä hyvissä ajoin, eli noin puoli tuntia ennen kuin niiden piti olla jaloissa. Mutta kuitenkin. Yhtä hyvissä ajoin sain kuvattua. Ei mennyt kuin kolme viikkoa. 

Eivät ne paljoa lämmittäneet. Hautajaisissa lienee aina kylmä, oli keli tai pukeutuminen mitä hyvänsä.

Perussukat Nallesta. Puikot oli ne sukkapuikot, jotka ensimmäisenä käteen osuivat. Oisko kaksjapuolmilliset.

Yksi päivä ja yksi yö kerrallaan. Eteenpäin joka tapauksessa. Todettakoon, että alkukangertelun jälkeen neulominen on taas "se juttu", joka lohduttaa. Itse asiassa se on lohduttanut niin paljon, että minulla on - ja tätä ette kyllä ikinä usko - Still light päättelyä ja nappia vailla valmiina. Hahaa. Eikä takerruta nyt siihen, kauanko päättelyssä ja mahdollisessa kuvaamisessa menee (realistinen arvio lienee kolme vuotta), koska minulla on myös uusi villatakki aloitettuna. Onhan se reipas. Voi että.

aika kaukana strömsöstä

Kävipä niin, että pakkailin Provinssia varten kesäkuussa. Pelkkä ajatus vesisadekelistä kylmäsi varpaita, joten mukaan oli saatava myös villasukat. Käsittämättömän lämpimän alkukesän takia olin luopunut villasukkien käytöstä epätavallisen aikaisin, joka taas oli johtanut täydelliseen unohtamiseen. En ollut pessyt saati sitten korjannut ainuttakaan ihkuvillasukkaparia. Juostessani epätoivoisena pesuhuoneen ja olohuoneen neulomiskorin väliä tajusin senkin tosiasian, että minulla alkaa oikeasti olla pula villasukista. Suurin osa on nukkaisia tai reikäisiä tai ei enää niin kauniin värisiä. Silloin päätin, että heti, kunhan tokenen takaisin neulomisviboihin, neulon itselleni ainakin kolmet villasukat.

No, en neulonut heti, mutta heti toisena kuitenkin. Langaksi valikoitui Hopeasäie Sukka vallan ihastuttavassa Irene-sävyssä. Lanka on ollut hallussani jo jonkun aikaa, mutta olen pantannut sitä odotellessani täydellistä ohjetta. Tämä ei nyt ehkä ihan ole match made in heaven, mutta saa kelvata.

Itse malli sitten. Tuota. Sukassa on mielenkiintoinen rakenne, nuo raidat rakennetaan neulomalla ainaoikeaa edestakaisin. Välissä kopataan muutama silmukka ja neulotaan suljettuna sileää. Kantapää ja kärki ovat nekin ainaoikeaa. Periaatteessa siis oikein mukavat sukat, eikä ohjeessakaan ole näin jälkikäteen katsoen yhtään mitään vikaa. Vika ei ole mallissa, jos lukijalla on ongelmia luetun ymmärtämisessä. Kesti yhden sukan verran tajuta, missä kohtaa pitää oikeasti kääntyä raitaosioilla. Ja yli kuuteenkymmeneen laskeminen tuotti myös jotain ongelmaa, koska raidat tuppaavat olemaan aina aavistuksen verran pielessä. Ois voinu vaikka purkaa, mutta ei huvittanut. Nuo nimittäin jostain syystä istuvat ihan törkeän hyvin jalkaan. Joihinkin kääntymiskohtiin jäi reikä, en tiedä olisiko sen voinut välttää jollakin konstilla, mutta annoin niidenkin olla. Voisinkin tässä nyt väittää, että olen siirtänyt perfektionistiasenteeni neuleista kynsiin. Sukassa on reikä, no big deal, mutta auta armias jos kynsilakassa näkyy yksi rantu. Mur.

(Kuvathan on tietenkin ihan onnettomia mallin rakenteen kannalta. Toivottavasti ne nyt kuitenkin jotain selventävät.)

Kivat sukat kuitenkin, en valita. Enempää.

malli: Wedge by Cookie A. (Kirjasta Knit. Sock. Love.)

lanka: Hopeasäie Sukka (Irene)

puikot: 2 mm (Cubics)

ravelryssa: Wedge

fiilis: No on sentäs ehjät ja ihanan väriset.

Toiset Monkeyt

 Ystävälläni oli syntymäpäivät joskus keväällä. Lahjoin häntä ihan pikkiriikkisen vain myöhässä näin heinäkuussa.

Tämmöisethän on täällä blogissa jo erivärisenä nähtykin, silloinkin kyseessä oli syntymäpäivälahja. Kyseessä siis Cookie A.:n Monkeyt, nätit sukat helposti muistettavalla mallineuleella. Pitäisi tehdä itsellenikin.

Langaksi valikoitui perus-Maija. Keltainen jatkaa yhä voitokulkuaan lempivärieni sarjassa.

Ei mulla muuta.

kuvat (c) Suskunen

malli: Monkey by Cookie A.

lanka: Gjestal Maija (216), menekki 100 g

puikot: 2,5 mm

ravelryssa: monkey II 

fiilis: iiiiiihanat!

pääsiäisvalitus

Pääsiäinen lähestyy. Taas. Minulla on hatara muistikuva siitä, että vastahan se oli. (Ja tässä muistikuvassa syön rahkapullaa, mikäli jotakuta kiinnostaa.) Mutta ei, me emme juhli pääsiäistä millään tavalla. En siis ole puhaltanut kananmunia tai piilotellut tipuja keksipurkkeihin, tänä vuonna jätän sen homman päiväkodin parempihermoisille ja lempeille naisille. Me emme koristelleet pajunoksia emmekä me todellakaan käyneet virpomassa. En kylvänyt edes rairuohoa enää sen jälkeen, kun työharjoittelussa kylvin sitä noin hehtaarin. 

Ainoa asia, mikä muistuttaa pääsiäisestä, on yksi säälittävän näköinen pääsiäisvitsa, jonka saimme eilen tänne eksyneiltä virpojilta. Poikajoukolta, jolle en kehdannut sanoa "ei", ja jolle sitten syyllisyydentuskissani syydin kaikki kolikkoni. En osannut varautua, sillä meillä ei ole koskaan ennen käynyt pieniä noitia. Paitsi silloin, kun asuimme toisella kylällä, ja naapurintyttö kävi oven takana. Hän tosin ilmoitti jo edellisenä päivänä tulevansa, joten osasin odottaa. Minä olin luullut, että virpominen alkaa olla jo kuolevaa perinnettä, vaan hyvinhän tuolla näkyy tienaavan. Sain nimittäin pudottaa monen päivän kouluruokailua vastaavan summan rasiaan, joka oli ääriään myöten täynnä. Herkkujakin oli kuulemma tullut niin paljon, että osa oli pitänyt jättää autoon odottamaan. Vai niin. Sen jälkeen kolmevuotiaani nyki suurimman osan tämän ylihinnoitellun vitsan koristeista irti, jonka jälkeen minä iskin sen maljakkoon valkosipuli-salsapurkkiin, josta en viitsinyt nykiä edes lappuja irti. Hyvää pääsiäistä (lisää tähän suosikkikirosanasi).

Mutta me olemmekin käyneet putkimassa korvia ja sairastelleet, ja me olemme väsyneitä ja kiukkuisia, joten tämä kaikki suotakoon meille. Emmekä me edes ole täällä pääsiäisenä. Lapset lähtevät isälleen kiirastorstaina ja viettävät siellä ruhtinaallisen pitkän loman, jonka takia "voi mää en jaksa" -perusvalitukseni on evätty perusteettomana. Yli viikon "loma", hei nyt on pakko jaksaa ainakin syksyyn asti. Minä itse suuntaan pääsiäiseksi Keski-Suomeen ystäväni luo. Suunniteltiinkin jo hieman pääsiäisen ohjelmaa, siihen kuului muun muassa syömistä ja sitten vähän lisää syömistä, mikä onkin ehkä ihan maailman paras tapa viettää lomaa.

Neulejumitus on vaivannut viime aikoina pahemmin kuin aikoihin. Toisina päivinä on neulottu ja purettu, toisina päivinä on vain tuijoteltu lankoja ja keskeneräisiä töitä ja huokailtu. Nyt, hitaasti, mutta varmasti, yksinkertaisilla töillä ja väriterapialla, jumi alkaa aukeamaan. Pienillä projekteilla mennään, nämä sukat ovat juurikin tälle pajunkissoja syövälle kolmevuotiaalle terroristinalulle. Lanka taitaa olla se ihan ensimmäinen itse koolaamani (siis onko tuo sana?) lanka (Nalle?). Puikot 2,5 mm.

(On on. Huono päivä. Huomenna on parempi.)

Pähkinöinä

Aurinko. Se paistaa. Ja se paistaa suoraan takaoven johonkin metalliseen karmintyyliseen osaan (termistö hallussa), ja heijastuu siitä suoraan silmiini niin että pitää ihan siristellä. Jokohan tästä voisi alkaa ruskettumaan? Joka tapauksessa, valoa on, joten kamera käteen ja sukkia kuvaamaan.

Sitten otan noin 70 kuvaa, joista kaksi on muokkauksen jälkeen ihan ookoo ja kolmas on sellainen, että pistetään nyt muodon vuoksi. Kiva.

Ja väri ei tietenkään toistu oikeanlaisena missään kuvassa.

Minuapa on jo tovin haluttanut kokeilla Wollmeisea, ihan vain langan ympärillä pyörivän hypetyksen takia. Ilmeisesti valitin asiasta Suskuselle (Suskun uus blogi täällä!) niin paljon, että hän armeliaasti paiskasi minua yhdellä vyyhdillä tukkiakseen suuni. Tosin hän naamioi tämän operaation "pistä hyvä kiertämään"-projektiksi,  jotta vaikuttaisi jalomieliseltä hyväntekijältä. Ovelaa. Kiitos, Susku, kuitenkin, vielä kerran. :)

Langasta syntyi sukat. Ne on Nutkinit, hienot sukat helposti muistettavalla mallikerralla. Oikein nätit. Lanka taas... no, lanka oli oikein mukavaa neulottavaa. Tuntui pehmeältä. Värjäys on upea, minä en oikeastaan edes pidä ruskeasta, mutta tämä on nyt poikkeus. Tulee mieleen suklaamousse, miten voisi olla tykkäämättä?
Siis oikein kivaa lankaa, mutta tässä on nyt se "mutta". Mulla oli ehkä vähän turhan isot odotukset tätä lankaa kohtaan (se varmaan neuloutuu itsestään!), joten koin ehkä hienoisen pettymyksen, kun tämä neuleprojekti ei räjäyttänyt tajuntaani uusiin ulottuvuuksiin tai korottanu ÄO:tani.

Mutta voisin neuloa lisää Wollmeisea. Ihan takuulla.

malli: Nutkin by Beth LaPensee

lanka: Wollmeise Pure 100% Merino Superwash (WD Teddy), 80g

puikot: 2 mm Knitpro Cubics

ravelryssa: Nutkin

fiilis: Ihan kivat. Ja päättäväinen nyökkäys.

haaste

Sain haasteen ihanalta MurMelinalta.

This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get recognized | Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusiia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä jolla on alle 200 lukijaa.

1. Each person tagged must post 11 things about themselves 

Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. They must also answer the 11 questions the ' tagger ' has set for them 

Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.

Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.

Heidän pitää valita 11 bloggaaja jolla on alle 200 lukijaa.

5. These lucky bloggers must then be told.

Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

6. There's no tag backs

Ei takaisin haastamista.

-

Faktoja on kerrottu ennenkin, joten kerrotaan 11 parasta asiaa juuri nyt.

1. Subin Iholla-sarja. Ja sen musiikki.

2. Digestive-keksit.

3. Grumpy Cat

4. Blenderi. Minä(kin) sain moisen joululahjaksi. Olen tammikuun aikana vetänyt marjoja ja hedelmiä naamaan smoothien muodossa luultavasti enemmän kuin koko elämäni aikana.

5. Tatu ja Patu -kirjat. Äiti tykkää ja lapset tykkää.

6. Aurinko. Näin sen tänään. Ihan oikeasti.

7. Kauratyyny, lämmitettynä. Nukun sen kanssa.

8. Olen terve. Lapsetkin ovat terveitä. Koko tammikuu meni vesirokko-nuhakuume-korvetulehdus-hommissa, lapset taisivat selvitä tarhaan vain viitenä päivänä. Toivottavasti tämä kuukausi on armollisempi.

9. Hiihtolomaan on kuukausi.

10. Uusi villatakkini (jonka esittelen joskus myöhemmin).

11. Laskiaispullat.

Ja sitten ne MurMeliinan kysymykset:

1. Mikä on mielestäsi ihanin esine/asia kodissasi?
Mä rakastan erittäin vilpittömästi sänkyäni.

2. Ihanin vuodenaika ja miksi?
Kesä. Ei tarvitse kenkiä!

3. Mikä oli lapsena haaveammattisi?
Luokanopettaja, eläinlääkäri tai kirjailija.

4. Oletko matkustanut ulkomaille ja jos olet niin minne?
En ole koskaan päässyt Haaparanta pidemmälle.

5. Pelkäätkö mitään? 
Sudenkorentoja. Hyi.

6. Lempiruokasi/inhokkisi?
En ruukaa nirsoilla, syön melkein mitä vaan hyvällä ruokahalulla. Lempiruoan valinta on mahdotonta. 

7. Jos olisit väri, mikä olisit?
Vaikkapa violetti.

8. Jos voittaisit lotossa, mitä tekisit ensimmäiseksi?
Ostaisin isomman talon (ja palkkaisin sinne siivoojan).

9. Missä olet kymmenen vuoden päästä?
En tiedä. Mutta missä olenkaan, toivottavasti olen onnellinen.

10. Julkkis jonka haluaisit tavata?
Ei mua oikeastaan kiinnosta tavata ketään julkkista. (Siis nyt tulee kyllä niin tylsiä vastausia että puolet lukijoista on luultavasti nukahtanut.)

11. Mikä on mielestäsi tärkeintä elämässä?
Perhe

-

En jaa. Koska en jaksa. Lällällää.

Tammikuussa valmistuivat mm. nämä sukat. Lähtivät kaksivuotisahjaksi erään tuttavan pojalle. Lanka on seiskaveikkaa ja puikot oli kolmoset. Katsoin ohjetta muka täältä, mutta rupesin sähläämään jo ensimmäisen toiston aikana. Laiskat ei pura, vaan ne jatkaa sitä sähläämistä. Mutta hyvin kelpasivat noinkin.

vuoden viimeiset

Syksyllä iski hirveä hinku neuloa kirjoneulesukat. Etsiskelin malleja sieltä ja täältä, mutta sellaista "mulle-noi-heti-just-nyt"-reaktiota ei syntynyt oikein minkäänlaisten sukkien kohdalla. Lopulta Raiku ratkaisi tämän ongelman puolivahingossa ilmoittamalla, että hän on suunnitellut kirjoneulesukat, jonka ohjeen hän julkaisisi mysteerityyliin. Ei minun hirveän kauaa tarvinnut miettiä, lähdenkö mukaan vai en. 

Ja kyllä kannatti.

Sukat on neulottu kärjestä ylöspäin, ja ei - en oppinut tykkäämään siitä tavasta vieläkään. Kai mä olen jo niin paatunut, että kärjestä aloitettu sukka on puolivalmiina jotenkin viallisen näköinen. Sitä paitsi se tuntuukin jotenkin niin väärältä. Aloittaa nyt kärjestä. Sama asia kuin tekisi voileivän ja laittaisi makkaran juuston päälle. Tai voitelisi sen näkkärin reikäpuolelta. Tai ostaisi valmiiksi pilkottua pakastesipulia. (Ai että on hienoja ruokavertauksia.) Mutta suvaittakoon se nyt anteeksi tälle mallille, koska siis onhan nämä nyt perhana näteimmät sukat, mitä olen aikoihin tehnyt. Sisällä salamavalossa otetut kuvat eivät tee oikeutta näille. Ja jos malli on kaunis, niin kyllä mä vähän voin tässä nyt kehua itseänikin, sillä ilmeisesti minä olen kehittynyt kirjoneulojana. Ei kirraa eikä kiristä, hyvä minä!

Ylemmässä kuvassa näkyy se ainoa kauneusvirhe, puikkojen vaihtumiskohta. Mutta jospa se siitä tasoittuisi. Niin, ja säädin tosiaan omiani noiden lisäysten kanssa. Olipa tarkoitus aloittaa lisäykset heti kantapään jälkeen - no, unohdin. Aloitin sitten kun muistin. Ja olipa tarkoitus lisätä silmukoita sen kapeamman kaavion mukaisesti - no, jossain välissä paperi kääntyi väärinpäin ja lisäsinkin sen isomman koon mukaan. No, istuvat kuitenkin mainiosti, että ei sen(kään) niin väliä.

Ohje oli varsin selkeä ja kaaviot helppolukuisia, joskaan eivät helppoja. Tai kyllä ainakin minulla piti olla ohje nenän edessä aina, kun näitä neuloin. Ja nämä olivat tosiaan vähän sellaiset, ettei neulomista olisi millään malttanut lopettaa missään vaiheessa. Vielä yksi lumihiutale. Vielä yksi. Ai niin, vinkki niille, jotka ovat yhtä typeriä kuin minä: jos otat, et neulo. Et jumalauta ainakaan kirjoneuletta.

malli: Jouluiset mysteerisukat by Raiku Räsänen

lanka: Garnstudio Drops Fabel

puikot: 2 mm Knitpro Cubics

ravelryssa: Jouluiset mysteerisukat

fiilis: Näistä tuli niin mun uudet lempparit!

-

Sitten vielä pikainen vilautus toisista sukista, joissa ei ole oikeastaan mitään erikoista. Mustaa, valkoista ja harmaata perussukan muotoon neulottuna. Lankakin on, yllätys yllätys, seiskaveikkaa. Nämä lähtivät ennen joulua postin mukana Etelä-Suomeen, ja vaikka ovatkin tylsät, niin kuulemma ainakin paljon pidetyt. Kuva on napattu eräänä aamuna melkein pimeässä, tuttuun tapaan jätin postittamisen niin viime tinkaan että ei siinä mitään päivänvaloa ehtinyt odottamaan.

Ai niin, onnellista uutta vuotta teille kaikille! Me joudumme jättämään juhlinnan parempikuntoisille, lapset ovat kuumeessa (ja oletettavasti ja toivottavasti se kuume johtaa vesirokkoon). Jos ehdin, kasaan jossain välissä tällä viikolla taas perinteisen kollaasin vuoden aikana valmistuneista töistä.