keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Hempeilin

Minun esikoiseni asteli koulutielle viime kuussa. En ole äitinä sieltä tunteellisimmasta päästä, olen synttäreiden ja muiden välimatkaetappien aikaan lähinnä iloinnut siitä, että olen taas hetken lähempänä sitä, että nämä kääpiöt muuttavat pois kotoa ihmetellyt sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. En siis osannut lainkaan valmistautua koulunaloitusepisodiin, vaikka merkkejä minulle hyvin epätyypillisestä tunnereaktiosta oli ilmassa jo viime syksynä. Eskarin alkuviikkoina käytiin nimittäin ensimmäisen kerran keskustelua siitä, milloin lapsi voi jäädä yksin kotiin tai mennä kävellen yksin jonnekkin. "EI IKINÄ!" minä uhosin, mutta lupasin, että voidaan harjoitella yksinoloa vaikka joulun jälkeen sitten.

No se joulu tuli ja meni, ja tuli pääsiäinen ja kevät, lopulta kesä. Esikoinen kaipaili yksinolonsa perään säännöllisesti, minä kieltäydyin joka kerta vedoten joka ikiseen tekosyyhyn minkä keksin, milloin oli huono hetki, milloin puhelimesta akku loppunut, milloin kahvinjuonti kesken. Heinäkuussa sitten tajusin, että tässä ei nyt ole kuin pari viikkoa koulun alkuun, joten ilmeisesti on alettava harjoittelemaan. Ensin piti hoitaa puhelinasiat kuntoon, ja vaikka minä olen noin sata kertaa vannonut, että en ikinä antaisi lapselle älypuhelinta, niin annoin silti oman vanhani, ihan vaan siksi koska whatsapp. Ja totta helvetissä lapsi saa datapaketin, jotta voi olla minuun yhteydessä aina kun vaan siltä tuntuu, lasta varmasti pelottaa ja sillä on hirveän paljon supertärkeää asiaa minulle joka päivä. Ja siis onhan sillä. Tällaista:


(Vakavasti ottaen: ovat nämä asiat tärkeitä. Mutta "huumori",)

Mutta yksinoloon palatakseni: latasin varotoimenpiteenä 10 minuutin matkaa varten lapsen puhelimen akun täyteen, annoin muutaman kolikon ja lupasin, että hän saa nyt yksin kävellä kauppaan hakemaan karkkia. Samalla kertasin joka ikisen liikennesäännön minkä vain kykenin muistamaan. Ja niin se poika sitten lähti, reippaammin kuin minä ikinä, ja minä jäin tärisemään eteiseen. Nyt se lapsi jää auton alle ja kuolee, tää oli nyt viiminen kerta ku mä näin sen. Ei se varmaan muista edes liikennesääntöjä, varmaan kävelee autotiellä tai heittelee kärrynpyöriä niin että liukuu jonnekki ojaan ja kuolee sinne. Reitti kauppaan oli lapselle erittäin tuttu, olemme kävelleet sen yhdessä satoja, satoja kertoja, mutta ilmeisesti en käytä järkeäni hermostuneena. Kaikkein pahinta oli, kun lapsi ihan oikeasti soitti minulle, ja sen sekunnin sadasosan aikana ennen vastaamista olin ehtinyt käydä jokaikisen kauhuskenaarion päässäni läpi. Siis tyyliin "nyt se lapsi soittaa että se on kuollut". (Ei, en myöskään ole looginen hermostuneena.) Joka tapauksessa, lapsi tuli ehjänä kotiin, ja se puhelinsoittokin johtui vaan siitä, että kaupassa ei ollut siskon suosikkikarkkeja, ja piti keksiä jotain muuta tilalle.

Toinen selvä merkki siitä, että kouluunlähtö ei ole mikään pikkujuttu, tuli keväällä postissa. SINUT ON HYVÄKSYTTY OPISKELEMAAN  XXX:N KOULUUN. Kirjettä lukiessani päähän tuli tasan kaksi ajatusta: (1) kuka muka on hakenut tälle lapselle koulupaikkaa (öö, minä?) ja (2) minä taidan taitella tämän paperin ja sulkea sen kyynelilläni nyt takaisin tähän kirjekuoreen ja postittaa takaisin kunnalle.

Näistä ilmiselvistä merkeistä huolimatta olin (ja olen yhä) erittäin yllättynyt siitä, että aloitin kaksi päivää kestävän vollotusmaratonin juuri ennen koulun alkua. Oikein vielä lietsoin itseäni etsimällä Pinterestistä yli-imeliä mietelauseita lasten kasvamisesta. Ja sekin itketti, että niitä ei löytynyt niin paljoa kuin olisin toivonut. Ensimmäisen koulupäivän aamuna olin ihan varma, etten selviä lapsen saattamisesta kouluun ja varauduin kolmella nessupaketilla ja isoilla aurinkolaseilla, mutta ihan turhaan. Minullahan on tuo on nuorempikin lapsi, ihana, jatkuvassa uhmassa oleva tytär, joka täytyi ottaa mukaan saattamaan, ja niin käytin suurimman osan ajastani koulun pihalla siihen, että yritin erottaa näitä nujakoivia lapsia toisistaan. Että se siitä herkästä ja idyllisestä mielikuvasta. 




 Olotila on jo hyvinkin ehtinyt tasoittua, mutta jotain herkkää tipahti puikoilta kuitenkin vielä kouluunlähtötunnelmia muistellessa. Tarkoituksenani oli alunperin neuloa jotain haastavampaa, mutta mielessä kummitteli yhä muistikuvat idioottisukista, joten oli parempi varmistaa, että osaan tämän jutun vielä edes jollain tasolla. 



malli: perussukat
lanka: Viking of Norway Vilma (luonnonvalkoinen 602 ja vaaleanpunainen 622)
puikot: 2 mm
ravelryssa: hempukat

fiilis: LUOJANKIITOSMÄOSAAN. Ja kivat on!

1 kommentti:

  1. Ihana kirjoitus, sulla on kyllä sana (ja huumori) hallussa. :D

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit :)