keskiviikko 3. helmikuuta 2016

turhautumisen lopputulos

Voi katsokaa nyt. Tyttö on ollut ajan hermolla ja postaa vielä melkein reaaliajassa. Aaaws. (Mites toi sanonta, "ajan hermolla"? Miksi kukaan haluaisi olla kenenkään hermolla? Vai olenko minä vaan ainoa, jonka mielestä ajatus hermoista ja hermostoista on lähinnä hermostuttava ja tuo mieleen sisäelimet ja veren ja suolet ja yäääh?)

Instagramissa näkyili jokin aikaa sitten erilaisia sukanalkuja, jotka olivat räsymattoväreineen niin ihastuttavia, että oli ihan pakko alkaa selvittään asiaa. Muutama klikkaus vei minut Muita ihania -blogiin, jossa oli juuri startannut joulukalenterimainen neulomisprojekti. Neulottiin siis kirjoneulesukkia, ja jokainen päivä blogiin ilmestyi aina seuraava kuvio. Noh, koska sieltä blogista on peräisin myös eräät pilvenreunuskuviosukat, jotka olen neulonut viime syksynä (mutta jotka yhä makaavat olohuoneen pöydällä odottamassa viimeistelyä), aavistelin, että jotain söpöä sieltä on tulossa, ja hyppäsin mukaan.




Ja tulihan sieltä, varrellisen verran. Sitten alkoi mennä mönkään. Ensimmäinen plaah tuli kantapäässä, tosin jälkikäteen. Ohjeessa sanottiin, että voi tehdä ihan millaisen kantapään haluaa, mutta mallisukassa se oli tiimalasi. Oma ajatuksenkulkuni tämän jälkeen oli suurinpiirtein tällainen: en ole aikoihin tehnyt tiimalasikantapäätä - onkohan siihen joku syy - ei en kyllä usko tai ainakaan jaksa tarkistaa - eihän se nyt voi olla kantapäätä kummempi, Sitten valmista sukkaa sovittaessani muistin, että se helvetin tiimalasi ei istu mun kantapäähän, SIKSI en ole tehnyt sitä aikoihin.




Jalkaosassa on sitten tuo kuviointi, jossa on noita palkkeja. Sitä varten piti neuloa kirjoneuletta kolmella eri värillä, ja jo joistain kuvista näkee, että oli ihan ensimmäinen kerta, kun niin tein. Ei kuulkaa sujunut luonnostaan. Olisi varmaan pitänyt opetella niitä langanpitämistekniikoita, koska sain omalla friistailillani aikaiseksi lähinnä solmuja. Ja ihan niin kuin se kolme lankaa ei olisi riittänyt, niin minä vielä päättelin noita osioita samalla kun neuloin, eli kuljettelin useilla kierroksilla neljää lankaa, joista kolmea yritin "sitoa" säännöllisesti nurjalle ja yhtä yritin kieputella muiden alle. Jossain (alku)vaiheessa sitten vaan yksinkertaisesti luovutin ja lakkasin yrittämästä. Että tulee mitä tulee, en minä nyt yksiä sukkia ala stressaamaan. 

Jalkaterän kuviointi ja kirjoneule ei muutenkaan mielestäni ole niin ihanaa, mitä varressa oli. Mutta ihan kivaa kuitenkin, kyllä näitä käyttää kehtaa. Ja vaikka palkkien kohdalla kirjoneule onkin tiukahkoa, se ei kuitenkaa ole liian tiukkaa eikä siis haittaa käyttöä.




Ja vielä kolmas plaah. Sukan ohje oli jalalle, jonka kengännumero on 38. Koska minun jalkani on supernaisellisesti kokoa 42, lisäsin vielä yhden varresta kopioidun kuvion viimeiseksi (siis nuo valkoiset ristit vaaleansinisellä pohjalla). Sen jälkeen vaihdoin lankaa, ja tein teräkavennukset normaalisti ja lopulta silmukoin. Lopputulos: nämä ovat liian isot. WTF. Olisi pitänyt jaksaa purkaa, mutta kun siinä vaiheessa ei oikeastaan enää kiinnostanut.




Ai niin, möhlin myös lankojen kanssa. Ajatuksena oli tehdä sukat kokonaisuudessaan jämälangoista, mutta kun tuo varren harmaa pääsi loppumaan kesken kaiken. Ei se mitään, käyn ostamassa lisää, ajattelin, ja menin kauppaan ilman sävykoodia tai mallilanganpätkää. Siellä sitten nököttää rivissä kolmea eri harmaata, enkä minä yhtään ymmärrä, miten niitä on niin paljon, saati sitten muista, minkä väristä minä olen hakemassa. Lopulta arvon ja päädyn hiilenharmaaseen, joka oli sitten ihan niin justiinsa pieleen kuin vain saattoi olla. Mutta koska tosiaan olin jo hieman turhautunut valmiiksi, päätin, että toista kerää en hae, vaan hiilenharmaan on nyt vaan kelvattava.



Neulomisprosessi näiden sukkien kohdalla oli siis aikamoinen, mutta nyt kun tässä istuskelen sukat jalassa ja katselen näitä kuvia, niin nämähän näyttävät oikeastaan aika muikeilta. Vähän herttaisilta, sellaisilta symppiksiltä. Ehkä jopa vähän alkaa hymyilyttää aina kun näitä vilkaisee. Ja kuten varmaan tiedättekin, se, että ne tuottavat iloista mieltä, on parasta, mitä sukkapari voi ikinä tarjota.




  • malli: Muita ihania talvisukat (linkki vie ensimmäisen päivän ohjeeseen, loputkin löytyvät sivuilta)
  • lanka: Novita 7 Veljestä
  • puikot: 3 mm
  • ravelry: Talvisukat

  • fiilis: Aika monen asian olisi voinut tehdä toisin, mutta ehkäpä nämä ovatkin täydelliset näin. Ja iloinen, leveähymyinen hymiö tähän näin.


torstai 14. tammikuuta 2016

kiukkulista

Facebookissa on nyt viime aikoina tullut vastaan postauksia, joissa listataan, kuinka paljon lapset kiukuttelevat päivän aikana. Koska kyseessähän on just mua varten kehitetty idea, oli pakko tarttua toimeen ja tehdä oma lista ihanasta viisivuotiaastani, tuosta ah-niin-ihanasta päivieni valosta, jonka ansiosta hermoni ovat venyneet sellaisiin ulottuvuuksiin, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Mutta koska listasta tuli niin pitkä, päätin spämmätä sen facebookin sijaan tänne! 

Eli asiat, jotka kiukuttivat päivän aikana:

05.35 Tytär herää omia aikojaan liian aikaisin ja suuttuu, kun tajuaa heränneensä, vaikka kukaan ei herättänyt. 
05:40 Ei halua nousta sängystä.
05:50 Ei halua syödä aamupalaa
06:00 Ei halua pestä hampaita.
06:01 Yrittää neuvotella kompromissia, jossa pesee vain sen yhden ainoan rautahampaansa, koska "maitohampaat tippuu pois joten on ihan sama, onko niissä reikiä". Äiti ei suostu, joten suuttuu.
06:10 Ei halua pukea sisävaatteita.
06:15 Ei halua pukea villavaatteita
06:30 Äiti vetää pulkkaa liian hitaasti.
06:31 Äiti vetää pulkkaa liian nopeasti.
06:32 Äiti ei vedä pulkkaa ollenkaan vaan tyttö joutuu kävelemään.

06:45 - 15:30 Tyttö on päiväkodissa kuin enkeli, eikä suutu yhtään mistään.

15:30 Tyttö ei halua lähtä päiväkodista kotiin.
15:31 Ei halua pukea villavaatteita.
15:35 Kuulee, että kotona on ruuaksi pinaattikeittoa. Hermostuu ja on vihainen tästä seuraavan tunnin.
15:40 Äiti vetää pulkkaa liian hitaasti.
15:45 Äiti ei suostu vetämään pulkassa kymmentä kiloa lunta.
15:55 Tyttö ei voi hakea postia, koska isoveli on ehtinyt hakea sen.
16:00 Ei "osaa" riisua vaatteita.
16:40 Ruoka-aika. Ei halua tulla syömään.
16:41 Lusikka ja lasi ovat vääränlaisia.
16:42 Ei halua juoda maitoa, vaan haluaa juoda vettä, ei vaan sittenkin maitoa, eikä äiti ymmärrä.
16:48 Äiti pakottaa viemään astiat tiskipöydälle.
16:49 Ei ole karkkia jälkiruuaksi.
17:05 Äitillä on vääränlainen kahvikuppi.
17:10 Isoveli "kiusaa".
17:20 Isoveli on tyhmä.
17:25 Isoveli ei leiki.
17:50 Äiti avaa banaanin väärästä päästä.
18:15 Tyttö leikkii olohuoneessa barbeilla. Isoveli alkaa leikkimään lastenhuoneessa legoilla, jolloin tyttö hoksaa, että hän haluaakin mennä leikkimään barbeilla lastenhuoneeseen. Tytölle kerrotaan, että sinne ei nyt mahdu, joten supersuuttuminen.
18:16-18:45 Äiti on tyhmä, isoveli on tyhmä ja maailma on epäreilu ja väärä.
19:45 Äiti ei anna katsoa elokuvaa.
19:55 Ei halua iltapalalle.
20:05 Ei jaksa syödä kaikkea iltapalaa.
20:10 Ei halua pestä hampaita.
20:15 Ei halua mennä nukkumaan.
20:20 On sängyssä, mutta "ei väsytä yhtään".

Klo 20:23 Tyttö nukkuu.

Koska tuntuui tosi inhottavalta keskittyä vain tyttären negatiiviseen luonteenpiirteeseen, listasin myös osan niistä hetkistä, jolloin hän oli iloinen. Ja siis osan vain, koska niitä hetkiä oli _paljon_.

05:55 Aamupalaksi lempparivanukasta ja omenaa.
06:12 Lempimekko.
06:25 Talvipuvussa on ehjät renksut, jotka voi laittaa kenkien alle.
06:40 Yrittää ajaa pulkalla äidin päälle loivassa alamäessä. Hillitön naurukohtaus.
06:45 Päiväkotiiiiiiiiiin!
15:25 Kertoo, kuinka hauska päiväkotipäivä on ollut.
15:34 Talvipuvussa on ehjät renksut, jotka voi laittaa kenkien alle. Kyllä, tämä aiheuttaa iloa jokaisessa pukemistilanteessa.
15:50 Tekee lumienkeleitä.
16:15 Leikkii isoveljen kanssa.
16:30 Äitillä on kauniit vaatteet ja äiti on paras äiti ikinä.
16:44 Keitto on prinsessalautasella.
16:50 Saa hammaspastillin sijaan purkkan.
18:50 Katsoo suosikkiohjelmaansa, Samua ja Sallaa.
19:05 Luetaan Tatua ja Patua.
19:30 Värittää värityskirjaa eikä yhtään mene rajojen yli.
19:46 Katsoo Youtubesta Indise Outin trailerin.
20:18 On ihanaa mennä nukkumaan.

Mitä siis tästä opimme? Ainakin sen, että tyttö ei ole puoleksikaan niin äkäinen ja stressaava kuin olen kuvitellut. Hän on tempperamenttinen tuuliviiri, mutta harvoin paha tuuli kestää muutamaa minuuttia kauempaa. Toisekseen kyseessä on myös erittäin iloinen tyttö! Pitäisi ottaa mallia ja muistaa olla joka päivä yhtä iloinen yhtä pienistä asioista. Lisäksi minäkin haluan yrittää ajaa jonkun päälle pulkalla, koska se kuulosti ihan hemmetin hauskalta.

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Koukussa

Yritän lopettaa tupakointia. Ihan totta. Tai en yritä lopettaa, yritän vähentään siten, että lopulta lopettaisin. Tai jotain. Minulla oli tarkka suunnitelma, mutta se alkoi jossain vaiheessa muistuttaan tupakkaa, ja luultavasti mielikuvapoltin sen. Ei ole helppoa, ei, mutta kyllähän se oli arvattavissa. Olen viime viikkoina yrittänyt tukeutua niin mindfulnessiin, vertaistukeen, miljoonaan erilaiseen savuttomuussovellukseen sekä tietenkin omaan tahdonvoimaani, mutta olen huomannut, että on aikoja, jolloin selkärankani on yhtä luja kuin nallekarkilla. Mutta pitää pysyä positiivisena ja ajatella, että kyllähän minä pystyn tähänkin. Olen joka tapauksessa vähentänyt huomattavasti (ja nyt kun sanon huomattavasti, niin ihan oikeasti tarkoitan sitä) polttamista, joten homma etenee ainakin jollain tasolla. 

Olen huomannut itsessäni outoja, uusia piirteitä tämän tapamuutoksen myötä. Ensinnäkin haistelen sormiani vähän väliä, ja toivon, että ne haisisivat tupakalle. Mutta ne petturit eivät haise, koska ilmeisesti epäsäännöllisen tupakoinnin haju ei tartu. Toinen asia liittyykin hajuaistiin, joka yrittää inttää, että sekä tupakka että kahvi haisevat pahalle. WHAT. Tupakan ymmärrän, mutta miksi kahvikin menee pilalle? Kolmas asia on se, että en pysty olemaan, mikäli suussani ei ole mitään. Tämä tarkoittaa siis sitä, että söisin keittiöstä kaapinovetkin, jos vain pystyisin, ja syön jatkuvasti joko nikotiini- tai normipurkkaa tai kurkkupastilleja. Kukaan ei ainakaan voi sanoa, että haisisin tunkkaiselle. 

Kädet tarvitsevat myös jatkuvaa tekemistä. Yleensä hipelöin mehupillejä tai jotain muuta yhtä säälittävää, mutta neulominen auttaa myös. Tosin nämä sukat on neulottu jo aikaa ennen varsinaista lopettamispäätöstä, koska olen jälleen kerran erittäin myöhässä bloggailuni kanssa. 




Näissä sukissa ei ole mitään erikoisempaa, peruspolvarit. Näitä neuloessa katselin Ylen Koukussa -sarjaa (areena-linkki), joka oli ihan ihan sopivan jännä minunlaiselleni laitan silmät kiinni pelottavissa kohdissa -tyypille. Taisin itse asiassa katsoa koko kauden muutamassa päivässä, että ei näissä sukissakaan kauaa mennyt. Jos ei lasketa sitä kahta viikkoa, jolloin aioin aloittaa sukat joka päivä. Siskollehan nämä menivät.


Lankana seiskaveikka ja puikkokoko kolme milliä, mikäli speksit kiinnostaa. Värit vaaleanpunainen, viininpunainen ja musta.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Himmeli

Olen jotenkin ajautunut siihen pisteeseen, jossa postin lakkoilu on elämäni ahdistavin asia. Nähkääs kun asia on niin, että minä elän käyttääkseni verkkokauppoja. Verkkokaupat ovat ihan oikeasti paras keksintö sitten kahvinkeittimen (1914, koska tiedän, että tekin halusitte tietää), koska niiden avulla saan haalittua kotiini kaiken, mitä tarvitsen ja kaiken sellaisenkin, mitä en tarvitse ilman, että minun täytyy olla kontaktissa ihmisten kanssa. Tosin tätä hiljaisuutta ja rauhaa on alettu pilaamaan niillä hemmetin chat-ikkunoilla, joilla asiakaspalvelija saa kätevästi yhteyden asiakkaaseen. Kun tämä "Kuinka voin auttaa? :) " pomppaa ruutuun salakavalasti jostain alareunasta, sammutan supernopealla liikkeellä koko sivuston (ja yleensä vielä koko selaimen vahingossa). Minä haluan shoppailla rauhassa. En halua apua, osaan kyllä itsekin liikutella tuotteita ostoskoriin ja sieltä pois. Ja sitähän se verkkokauppashoppailu itse asiassa on - ensin raahataan hirveä kasa tavaroita ostoskoriin ja sitten poistutaan sivuilta. Tai vähintäänkin jätetään tilaamatta 89 prosenttia ostoskorin tuotteista.




Minulla on tällä hetkellä kolme pakettia jumissa jossain, joten ajattelin, että nyt on aika tehdä jotain. Mutta koska tapoihini ei kuulu oikeastaan tehdä asioita, tyydyin vain ajattelemaan vaihtoehtoisia tapoja toimia.

1. Älä tilaa mitään. 
Tämähän olisi itse asiassa ihan loistava idea. Jos en tilaisi mitään, säästäisin noin kaksi miljoonaa euroa kuussa eikä minun tarvitsisi raahata kävellen paketteja kotiin. Minun ei myöskään tarvitsisi mennä postiin, jonka avulla säästäisin vielä e

nemmän rahaa, koska silloin en sortuisi ostamaan heräteostoksia postin kanssa samassa paikassa sijaitsevista liikkeistä. Toisin sanoen siis minusta tulisi ihan hemmetin rikas. Mutta ainoastaan rahallisesti - eihän nyt mikään rahamäärä voi korvata sitä tunnetta, kun saat vetää jalkaasi postin tuomat uudet kengät, jotka eivät ehkä ole edes liian pienet. Miinuspuolena tässä on myös se, että moni yritys kaatuisi, kun en olisi enää syytämässä rahojani heille. En ehkä voi ottaa sellaista taakkaa harteilleni.

2. Osta tuotteet kivijalkakaupoista.
Mitä? Ei. E-ei. Hullu. Mitä? 

3. Harkitse uudestaan niitä kivijalkakauppoja.
No OKEI. Koska asun täällä hevonjeerassa, kulkeminen asiallisten kauppojen luo maksaa. Koska on noita lapsia, niin nehän pitäisi raahata mukana. Koska keskittymiseni kaupassa on samaa luokkaa viisivuotiaan tyttäreni kanssa, ostaisin ihan vääriä asioita ihan liian paljon ja jättäisin ostamatta ne, mitä oikeasti tarvitsisin. Koska kieltäydyn yleensä uskomasta, että minulla ei ole varaa johonkin (no siis ihan hyvin riittää kakskymppiä loppukuun ruokaostoksiin, vaikka on vasta 12. päivä). Koska ruuhka ja kiire ja kuuma ja p*rkele.

4. Jatka tilailua samaan malliin
Kyllä ne paketit sieltä joskus tulee. Oikeastaan tämähän voi olla ihan kivaa, koska todennäköisesti olen paketin saapumishetkellä unohtanut, mitä olen tilannut. Yllätyksethän on kivoja. Tsemppiä joka tapauksessa postin työntekijöille, ehkä mä pärjään.

Ennen kuin lakkoilu alkoi, ehdin tilata itselleni muun muassa mehupillejä. Kukapa ei mehupillejä tarvitsisi? Mutta nämä eivät tulleet elintarvikekäyttöön, vaan askarteluhommiin. Minulla on ollut DIY-listalla musta himmeli jo monta vuotta, ja tänä vuonna sitten vihdoin sain aikaiseksi. Ja nyt sitten hatunnosto hei minulle: ei mennyt hermot. Ei kertaakaan, vaikka astuin kahden pienemmän timantin päälle ja tökin itseäni neulalla niin kuin en olisi ennen moista esinettä käyttänytkään. Ehkä tämä oli nyt se joulun ihme.




Himmeliin löytyy ohje Magdan kotona -blogista, jossa on myös huomattavasti hienommat kuvat. Minä en nimittäin onnistunut saamaan yhtään hyvännäköistä kuvaa, koska häkkyrä pyöri _koko ajan_. Meillä todennäköisesti joko siis vetää joka nurkasta tai sitten minä hengitän läähättäen. Mutta hieno se on silti, uskotte tai ette, ja mä olen varma, että tämä joulu on astetta parempi juuri tämän himmelin takia. 

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

idioottiolo

Minulla on kaveri, joka ei tunne minua ilmeisesti ollenkaan. Päättelen tämän siitä, että toissapäivänä hän kysyi minulta, että enkö minä tosiaan koskaan mokaile tai tunne itseäni idiootiksi. Hän kuvaili minua sanoilla "rauhallinen" ja "älykäs", mitkä siis hei tottakai ovat erittäin paikkansapitäviä adjektiivejä kohdallani, mutta kyllä minusta se ääliöpuolikin löytyy. Todistaakseni sen listaan tähän postaukseen viisi asiaa viimeisen kuukauden ajalta, jotka saivat minut tuntemaan itseni idiootiksi.

1. Viikkosiivous

Okei, let´s face it. En ole mikään talousihme. Siivoan tasan tarkkaan siksi koska on pakko. Mutta mielestäni siivoan kuitenkin ihan hyvin kun jos sille päälle satun. Mutta muutama viikko sitten ihan tavallisen viikkosiivouksen yhteydessä löysin sänkyni alta lasten joulukalenterista irronneen pahviluukun. Minua nauratti ensin kauheasti, koska kai sitä nyt keneltä vaan löytyä viime joulun tavaroita sänngyn alta. Kutsuin lapsetkin katsomaan löytöäni, jolloin tyttäreni totesi lakonisesti, että hänellä oli viime vuonna Frozen -kalenteri. Kädessäni oleva luukku oli Littlest Pet Shop -kalenterista. Toisin sanoen siis kahden vuoden takaa. Ei varmaan tarvitse sanoa enempää.



2. Hollow Talk

Onnistuin koukuttamaan itseni Silta-sarjaan juuri sopivasti ennen kolmannen kauden jaksoja. Katselin sarjan ensimmäiset kaudet Netflixistä. Tykästyin kauheasti sarjan tunnariin (klik), mutta jostain käsittämättömästä syystä kuvittelin, että siinä lauletaan tanskan kielellä. Kehitin siihen vielä omat sanatkin, jotka kuulostivat tanskalta, jotta voin laulaa mukana: spiisse morron oook haavniinuuu (joo, en todellakaan tiedä mitään tanskan kielestä). Noin toisen kauden puolivälissä tajusin, että siinähän lauletaan englanniksi. 



3. Hammaslääkäri

Olen vältellyt hammaslääkäriä useiden, useiden vuosien ajan. Koko sen ajan olen ollut tuskaisen tietoinen siitä, että sinne pitäisi mennä tarkastukseen, mutta tiedättehän, mitä pitempään olet ollut poissa, sitä suuremmaksi kynnys tarttua toimeen kasvaa. Lopulta oli pakko mennä, hammasta särki siihen malliin, että etsin jo työkalua, jolla saisin sen vedettyä irti. Arvatkaan vaan pelottiko! Tärisin odotushuoneessa kuvitellessani kaikkea sitä kipua, jota tulisin kokemaan, ja hammaslääkärikin olisi takuulla ilkeä ja huutaisi minulle, kun en ole tullut aikaisemmin, ja todennäköisesti kaikki hampaatkin olisivat jo ihan mätiä, ja ne pitäisi repiä pois, ja saan tekarit alle kolmikymppisenä jajaja... No, eihän se sattunut oikeastaan yhtään, ja hampaatkin sain pitää. Hammaslääkäri oli niin mukava, että poistuin huoneesta leveä hymy naamallani (tosin puudutuskin toimi loistavasti vielä siinä vaiheessa). Silloin tunsin itseni vähän pöljäksi, koska ihan tosi - tätäkö minä muka olin pelännyt? Minulle varattiin kyllä aika juurihoitoon joulukuulle, että on hyvin mahdollista, että muutan mieleni idioottiolon suhteen.




4. Kulmakarvat ja suuvesi

Eräänä aamuna purskuttelin suuvettä. Minulla on tapana tuijotella itseäni peilistä tämän prosessin ajan, koska... no, näytän hassulta. Mutta tällä kertaa havaitsin myös kulmakarvani, jotka olivat jääneet nyppimättä ja näyttivät erittäin rähjäisiltä (voisin vaikka vannoa, että osa mun kulmakarvoista ottaa permanentin säännöllisesti). Olin lähdössä työharjoitteluun, joten ajattelin, että nyppäsen äkkiä pahimmat pois. Otin siis pinsetit käteeni, suuvesi yhä suussani, ja nyppäsin ensimmäisen kerran. Mutta koska kulmakarvapinsetit ovat saatanan keksintöjä (kyllä, nekin), niihin tarttui yhden karvan sijasta kolme karvaa. Ja tiedättehän, kolmen karvan yhtäaikainen kiskominen irti kulmasta aiheuttaa aivan infernaalista kipua. Joten samalla kun nykäisin, sylkäisin myös suuvedet suustani pitkin vessan peilejä. Siis aivan oikeasti - MITEN TYHMÄ VOI IHMINEN OLLA? Ei sitten käynyt mielessä tyhjentää suuta ennen kidutussessiota? Ainoa positiivinen asia, joka tästä seurasi, oli se, että peilien likaisuuden takia en enää nähnyt kikkarakulmakarvojani, joten ongelmaa sen suhteen ei enää ollut.

5. Raitapolvisukat

En käyttänyt ohjetta neuloessani kuvissa esiintyvää sukkaparia. Loin vain 64 silmukkaa, ja noin 25 cm:n jälkeen aloin kaventelemaan. Tarkoituksena oli kaventaa siihen asti, että silmukoita on jäljellä 48. Tein yksinkertaisen laskutoimituksen: 64 - 48 = 16. Tästä päättelin, että minun tulee kaventaa siis 16 kerroksella. Ja näinhän minä tein. Kavensin kaksi silmukkaa neljän kerroksen välein yhteensä 16 kertaa. Siinä vaiheessa, kun puikoilla oli yhteensä 34 silmukkaa ja varsi näytti sangen epämääräisen pituiselta, tajusin, että jotain on pielessä. Purin tottakai siihen kohtaan, josta kavennukset alkoivat (joku toinenhan olisi saattanut purkaa siihen kohtaan, jossa on kavennettu vasta se 16 silmukkaa). Sitten tein saman laskutoimituksen uusiksi ja toistin koko homman. Ja kun puikoilla oli taas se 34 silmukkaa, tajusin, että minun täytynee kerrata kakkosen kertotaulua.

Että sattuu sitä paremmissakin piireissä. Ajattelin kirjoittaa tähän loppuun, että nämä kaikki voi kuitata väsymyksellä joita ah-niin-rankka yh-opiskelija-arki (my favourite excuse) aiheuttaa, mutta tarkemmin ajateltuna ei voi. Joskus ei vaan tajua.



malli: oma
lanka: Novita 7 Veljestä
Puikot: 3 mm
Ravelry: Raitapolvarit
Fiilis: Ihanat, tietty. Kaikki entisen polvipituset oli jo puhkikulutettu, joten nää oli jopa tarpeeseenki.


maanantai 21. syyskuuta 2015

aamut

Kaivelin keskeneräisten korista jokin aika sitten Pointellet, tai, no, yhden puolikkaan Pointellen. Koska malli näytti nätiltä ja lankakin oli kohtuullisen kivan värinen, en purkanut, vaan päätin yrittää edes joskus elämässäni saada jotain oikeasti valmiiksi. Hieman epäilytti, koska varsi näytti siltä, että kaaviota on tuijotettava koko ajan, ja keskittymiskykyni oli kesäloman jäljiltä samaa luokkaa vauhkoontuneen oravan kanssa, mutta hyvinhän tässä selvittiin. Sain aikaiseksi oikein pirteät sukat arkiaamuja piristämään. Tai, no, "piristämään", tosiasiassahan siihen, että alkaisin oikeasti nauttia arkiaamuista, vaadittaisiin sukkia (tai edes kahvia) huomattavasti vahvempia aineita.




En kyllä oikeasti tajua, miten kaksi lasta, jotka nyt kuitenkin ovat samoista geeneistä, voivat olla niin käsittämättömän erilaisia aamuihmisiä. Vanhempi lapsi herää kukonlaulun aikaan reippaampana kuin kukaan koskaan ikinä missään ja vetää samantien jonkun sortin aamuaerobisen jumpan lastenohjelmia katsoessa. Nuorempi lapsi taas herää (ehkä) puolen tunnin herätysoperaation jälkeen (olen harkinnut vakavasti puhallussoittimen hankkimista). Ja hän ei todellakaan jumppaa - hän makaa kippuralla peiton sisällä ja vinkuu kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta. Siis näin:
"Hyvää huomenta kulta!"
"EI OLE HYVÄ HUOMEN."
"Otatko leipää aamupalaksi?"
"NE MURUSTAA JA MURU MENEE NAPAAN JA SITTEN NAVASTA SÄNKYYN ENKÄ VOI NUKKUA."




Ja auta armias, kun tulee aika laittaa vaatteet päälle. Viisivuotias on yllättävän tietoinen siitä, mitä ja miten pitää pukea. Minua on läksytetty tiukoin sanankääntein, koska erehdyin kutsumaan tunikaa mekoksi. Olen myös ihan onneton äiti, koska en ole ostanut tarpeeksi vaatteita, joissa on paljetteja. Yhtenä päivänä neiti sai megaluokan raivarin, koska ainoat puhtaana olevat sukkahousut olivat harmaat. "KUKA MUKA KÄYTTÄÄ HARMAITA VAATTEITA? KAMALA VÄRI! VANHUSTEN VÄRI!" kiljui viisivuotias harmaapaitaiselle äidilleen. Thanks. Esikoinen on tämän aamushown aikana ehtinyt yleensä syödä, pukea, hoitaa aamupesut, koota 200-osaisen palapelin, lukea aapisen kannesta kanteen ja lähteä kouluun.




Oma viihteenlajinsa on kuopuksen vieminen päiväkotiin. Olen ajokortiton, eli me kävelemme. Matka ei ole pitkä, ehkä kilometri, mutta ajallisesti se tuntuu loputtomalta. Varsinkin, jos on kiire. Tempperamenttinen tyttö muuttu ulkoilmassa hitaaksi haaveilijaksi, joka jaksaa kiinnittää huomiota jokaikiseen asiaan. "Katso äiti! Myrkkysieni! Katso! Käpy! Äiti, tuolla on havuneula! Äiti-äiti, kato, hiekkaa! ÄITI KATO TÄTÄ OKSAA!" Olispa hirveän kiva tarinoida tässä nyt siitä, että me ihan oikeasti pysähtelemme ihmettelemään luonnon monipuolisuutta ja näemme sen kuuluisan hetken kauneuden, mutta siinä vaiheessa kun tyttö jää esittämään nykytanssiperformanssia kärpässienelle tai hakkaamaan sateenvarjolla jokaista näkemäänsä puuta samalla kun kello tikittää tuskallista vauhtia eteenpäin, niin voin kuulkaa kertoa, että siitä hetkestä on positiiviset laatusanat kaukana.

Huoh. Onneksi on iltapäivät. Silloin kerkeää ihmetellä ja laulaa lauluja havupuille. Eikä tarvitse pukeakaan enää uudestaan. Äitikin kerkeää neuloa, kunhan ei vaan käytä harmaata lankaa.



Malli: Pointelle (rav) kirjasta Knit. Sock. Love (Cookie a.)
Lanka: Rico Design Superba Chinée
Puikot: 2 mm
Ravelry: Pointelle
Fiilis: Uuuuuh! Voisin jättää nämä succablocceihin ja ripustaa koristeeksi johonkin, voisin vaan tuijotella tuota mallineuletta. Joulukuusiaikaa odotellessa!


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Hempeilin

Minun esikoiseni asteli koulutielle viime kuussa. En ole äitinä sieltä tunteellisimmasta päästä, olen synttäreiden ja muiden välimatkaetappien aikaan lähinnä iloinnut siitä, että olen taas hetken lähempänä sitä, että nämä kääpiöt muuttavat pois kotoa ihmetellyt sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. En siis osannut lainkaan valmistautua koulunaloitusepisodiin, vaikka merkkejä minulle hyvin epätyypillisestä tunnereaktiosta oli ilmassa jo viime syksynä. Eskarin alkuviikkoina käytiin nimittäin ensimmäisen kerran keskustelua siitä, milloin lapsi voi jäädä yksin kotiin tai mennä kävellen yksin jonnekkin. "EI IKINÄ!" minä uhosin, mutta lupasin, että voidaan harjoitella yksinoloa vaikka joulun jälkeen sitten.

No se joulu tuli ja meni, ja tuli pääsiäinen ja kevät, lopulta kesä. Esikoinen kaipaili yksinolonsa perään säännöllisesti, minä kieltäydyin joka kerta vedoten joka ikiseen tekosyyhyn minkä keksin, milloin oli huono hetki, milloin puhelimesta akku loppunut, milloin kahvinjuonti kesken. Heinäkuussa sitten tajusin, että tässä ei nyt ole kuin pari viikkoa koulun alkuun, joten ilmeisesti on alettava harjoittelemaan. Ensin piti hoitaa puhelinasiat kuntoon, ja vaikka minä olen noin sata kertaa vannonut, että en ikinä antaisi lapselle älypuhelinta, niin annoin silti oman vanhani, ihan vaan siksi koska whatsapp. Ja totta helvetissä lapsi saa datapaketin, jotta voi olla minuun yhteydessä aina kun vaan siltä tuntuu, lasta varmasti pelottaa ja sillä on hirveän paljon supertärkeää asiaa minulle joka päivä. Ja siis onhan sillä. Tällaista:


(Vakavasti ottaen: ovat nämä asiat tärkeitä. Mutta "huumori",)

Mutta yksinoloon palatakseni: latasin varotoimenpiteenä 10 minuutin matkaa varten lapsen puhelimen akun täyteen, annoin muutaman kolikon ja lupasin, että hän saa nyt yksin kävellä kauppaan hakemaan karkkia. Samalla kertasin joka ikisen liikennesäännön minkä vain kykenin muistamaan. Ja niin se poika sitten lähti, reippaammin kuin minä ikinä, ja minä jäin tärisemään eteiseen. Nyt se lapsi jää auton alle ja kuolee, tää oli nyt viiminen kerta ku mä näin sen. Ei se varmaan muista edes liikennesääntöjä, varmaan kävelee autotiellä tai heittelee kärrynpyöriä niin että liukuu jonnekki ojaan ja kuolee sinne. Reitti kauppaan oli lapselle erittäin tuttu, olemme kävelleet sen yhdessä satoja, satoja kertoja, mutta ilmeisesti en käytä järkeäni hermostuneena. Kaikkein pahinta oli, kun lapsi ihan oikeasti soitti minulle, ja sen sekunnin sadasosan aikana ennen vastaamista olin ehtinyt käydä jokaikisen kauhuskenaarion päässäni läpi. Siis tyyliin "nyt se lapsi soittaa että se on kuollut". (Ei, en myöskään ole looginen hermostuneena.) Joka tapauksessa, lapsi tuli ehjänä kotiin, ja se puhelinsoittokin johtui vaan siitä, että kaupassa ei ollut siskon suosikkikarkkeja, ja piti keksiä jotain muuta tilalle.

Toinen selvä merkki siitä, että kouluunlähtö ei ole mikään pikkujuttu, tuli keväällä postissa. SINUT ON HYVÄKSYTTY OPISKELEMAAN  XXX:N KOULUUN. Kirjettä lukiessani päähän tuli tasan kaksi ajatusta: (1) kuka muka on hakenut tälle lapselle koulupaikkaa (öö, minä?) ja (2) minä taidan taitella tämän paperin ja sulkea sen kyynelilläni nyt takaisin tähän kirjekuoreen ja postittaa takaisin kunnalle.

Näistä ilmiselvistä merkeistä huolimatta olin (ja olen yhä) erittäin yllättynyt siitä, että aloitin kaksi päivää kestävän vollotusmaratonin juuri ennen koulun alkua. Oikein vielä lietsoin itseäni etsimällä Pinterestistä yli-imeliä mietelauseita lasten kasvamisesta. Ja sekin itketti, että niitä ei löytynyt niin paljoa kuin olisin toivonut. Ensimmäisen koulupäivän aamuna olin ihan varma, etten selviä lapsen saattamisesta kouluun ja varauduin kolmella nessupaketilla ja isoilla aurinkolaseilla, mutta ihan turhaan. Minullahan on tuo on nuorempikin lapsi, ihana, jatkuvassa uhmassa oleva tytär, joka täytyi ottaa mukaan saattamaan, ja niin käytin suurimman osan ajastani koulun pihalla siihen, että yritin erottaa näitä nujakoivia lapsia toisistaan. Että se siitä herkästä ja idyllisestä mielikuvasta. 




 Olotila on jo hyvinkin ehtinyt tasoittua, mutta jotain herkkää tipahti puikoilta kuitenkin vielä kouluunlähtötunnelmia muistellessa. Tarkoituksenani oli alunperin neuloa jotain haastavampaa, mutta mielessä kummitteli yhä muistikuvat idioottisukista, joten oli parempi varmistaa, että osaan tämän jutun vielä edes jollain tasolla. 



malli: perussukat
lanka: Viking of Norway Vilma (luonnonvalkoinen 602 ja vaaleanpunainen 622)
puikot: 2 mm
ravelryssa: hempukat

fiilis: LUOJANKIITOSMÄOSAAN. Ja kivat on!