suru

Viime aikoina elämä on ollut jokseenkin epätodellista. Fiktionomaista, jopa. Ihan niin kuin olisin vain näyttelijänä jonkun toisen käsikirjoittamassa kertomuksessa. 

Välissä mietin, että sen täytyykin olla niin. Että tämä kaikki, mikä tapahtuu, ei oikeastaan ole totta. Se selittäisi, miksi minä heräilen öisin epämääräisen lohduttomaan oloon, ja sen, miksi minä olen viime aikoina jatkuvasti unohtanut pankkikortin tunnusluvun, vaikka se on ollut sama jo kymmenen vuoden ajan. Se selittäisi sen, miksi me kuljemme hautausmaalla etsien sopivaa hautapaikkaa ikään kuin se olisi normaalia, ja sen, miksi kuuntelemani musiikki on niin mollivoittoista, että karaistuneinkin itkisi.

Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on tunne siitä, että kaikki valuu läpi sormien. Ennen luulin hallitsevani kaikkea, pystyin kontroilloimaan asioita tiukalla otteellani, rutiininomaisesti. Mutta ei siihen lopulta tarvittu kuin yksi aamu, joka todisti pienuuteni ja heikkouteni.

Ensimmäistä kertaa elämässäni käyn läpi tunteita, joita en osaa sanoittaa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen polvillani. 

Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän todella, mitä "muistot on kalleinta kultaa" tarkoittaa.

Yritän neuloa. Yritän katsella elokuvia. Yritän kirjoittaa. Yritän rakentaa hamahelmillä, yritän ihan mitä vaan.  Yritän. Minä todella yritän. Mutta mikään ei onnistu, tai onnistuu, mutta ajatukset harhailevat jonnekkin tyhjyyteen. Mutta minä neulon silti, en siksi, että se rauhoittaisi, vaan siksi, että minä tarvitsen villasukat, jotka voi pukea nilkkureiden kanssa ilman että sukan varsi näkyy. Minä tarvitsen sellaiset. Tarvitsen. Hautajaisiin.

Mietin pitkään tämän postauksen julkaisua, mutta koska tapanani on ollut käydä vinkumassa täällä aina, kun elämä on potkinut, niin tämäkin päätyi lopulta blogiin. Olen tietoisesti estänyt blogin kommentoinnin nyt hetkeksi. En kaipaa osanottoja. En kaipaa lohduttavia sanoja. En kaipaa sydämiä ja voimahaleja. Kaipaan pikkuveljeäni.

elämää suuremmat ajatukset

Sain tässä jokin aika sitten Oranssilta tunnustuksen messevien saatesanojen kera, iso ja kaunis kiitos siitä. Haasteessa kuuluu kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään, mutta siitä nyt ei ole hirveän kauaa, kun viimeksi kerroin totuuksia, joten sovelletaan vähän. (Nyt kun linkitin, hoksasin, että itse asiassa on siitä puoli vuotta. Ajantaju on ilmeisesti hieman hämärtynyt. Kuitenkin.) Niin, ja en jaa eteenpäin tätä, mutta lupaan jakaa seuraavan tunnustuksen, joka on jo jonossa.

Virkkaus ei luonnistu minulta yhtä automaattisesti kuin neulominen. En pysty virkatessani keskittymään esimerkiksi mihinkään tv-sarjaan kunnolla, kirjoista puhumattakaan, vaan yleensä minä virkkaan ihan ilman mitään ulkopuolisia häiriötekijöitä. Niitä häiriötekijöitä kun löytyy ihan tarpeeksi oman pääni sisältä. Tämän todistaakseni kerron teille kahdeksan erittäin randomia ajatusta, jotka putkahtivat päähäni kuvassa esiintyvien korien syntyprosessien aikana. Että tervemenoa vaan minun päähäni.

 

1. Pitäisi vaihtaa lamput olohuoneeseen, lastenhuoneeseen ja eteiseen. Miksi joka paikasta palaa valo yhtä aikaa? Ja miksi lamppujen vaihtaminen on rakettitiedettä? Tai ei, itse asiassa se lamppujen vaihtaminen ei periaatteessa ole homma eikä mikään (mitä nyt aina saa vähän jännittää, että tökkääkö jompikumpi lapsista katkaisimen ON-asentoon juuri silloin, kun sähköiskun vaara on suurin, tai keikahtaako jakkara koska minähän valitsen aina sen huterimman), mutta se lamppujen ostaminen! Miksei ole olemassa vain yhdenlaisia lamppuja, voi miksei? Miksi meitä kiusataan kaiken maailman E14-, E27- ja E666-numerosarjoilla? Ja mitä mä teen kaikille noille lampuilla, joita mulla on yksi kaapillinen, mutta jotka ei sovi yhteenkään tämän huushollin valaisimista? I

2. Voi että tekis mieli jotain hyvää. Ostinkohan mä kaupasta mitään herkkuja? En kyllä millään muista. En kyllä jaksa mennä katsomaankaan. 

3. Mä tarvitsisin lisää villasukkia. En tajua miten se on mahdollista. Mä oon neulonu varmaan sata paria muutaman viime vuoden aikana. Silti kaikki on joko odottamassa parsintaa, ihan nukkaantuneita tai pesussa. Tai hukassa. Miten voi hukata villasukat? Toisaalta tuonne mun vaatekomeroon voi hukata vaikka 52 tuuman kuvaputkellisen telkkarin. En kyllä jaksa siivota sitä. Se näyttäis kahden päivän päästä kuitenkin taas ihan samalta.

4. Pitäisi muuten siivota noin yleensäkin. Tai no ääh. Jos sitä jouluksi. Tai pääsiäiseksi.

5. Muumeissa Tiuhdilla ja Viuhdilla oli mörön kuningasrubiini. Miten h*lvetissä ne kaksi juomalasin mittaista natiaista sai pöllittyä sen möröltä? Ja miksi mörkö luopui rubiinista saadessaan Muumimammalta näkinkengän tilalle? Hei oikeesti, näkinkengän? Ja oliko se mörkö muuten alun perin varastanut sen rubiinin taikurilta, ja jos oli, niin miten se on mahdollista? Vai ajatteliko taikuri sen rubiinin vain kuuluvan automaattisesti hänelle, koska hän oli etsinyt sitä ihan liian monta vuotta? 

6. (Noin viiden aikaan iltapäivällä) Jokohan mä voisin vaihtaa yökkäriin vai tuleekohan joku vielä käymään?

7.  Mietittiin päivällä yhden kaverin kanssa, että kummat on komeampia, palomiehet vai ambulanssikuskit - toisin sanoen siis kannattaako satuttaa itseään vai tuikata jotain tuleen, mikäli iskee pakonomainen tarve nähdä hunkseja. Mä keksin niin ilmiselvän ratkaisun. Jos sytyttää itsensä tuleen, molempien ammattiryhmien edustajia tulee paikalle. Olikohan mulla niitä tulitikkuja vielä…

8. Ulkona on 15 astetta lämmintä, vaikka on syyskuu. Ihan tyhmää. Nyt on syksy. Syk-sy. Pitäisi olla kylmä! Mä haluan käyttää takkia! Ja huivia! Ja pipoa ja lapasia! Ja välihousuja! Tai en oikeasti halua välihousuja. Haluan toppahousut! 

Bonus:

Oho, lanka loppu. Toisesta korista tuli pienempi. Voi takapuoli. Ei sillä muuten niin väliksi, mutta kun nää on lapsille. En kyllä jaksaisi purkaa. Mutta haluanko oikeasti ottaa sen riskin, että meille tulee tämän päivän 16. maailmansota sen takia, että korit eivät ole samankokoisia? Toisaalta jos ne ei tappele näistä, ne tappelee sitten jostain muusta. Hmm.

En tiedä teistä, mutta minusta kuulostaa hyvin vahvasti siltä, että nyt olisi ihan hemmetin hyvä aika palata kouluun ennen kuin pää pehmenee lopullisesti. Ja niin minä itse asiassa aionkin palata. En tosin ihan vielä, vaan vasta ensi kuussa, ja aloitankin sillain kivan pehmeästi. Se voi varmaan olla aika shokki, kun pitää oikeasti näyttää ihmiseltä joka päivä. Tai kun pitää kommunikoida järkevästi, eikä uhkailemalla tai lässyttämällä. Mutta olen mä ihan täpinöissäni, oikeasti. Ihanaa, kun pääsee säännöllisesti näkemään ihmisiä, jotka ovat yli viisivuotiaita ja jotka eivät ole alasti. Sitä paitsi ei-niin-hirveen-kaukana koulusta on lankakauppa. Ni.

(Korit on Lilian- (vai Lillian? Hukkasin jo vyötteen, tietty!) trikookuteesta, omalla mallilla, koukku 8 mm.)

joulusta ja pallosta

Jos sinun mielestäsi on liian aikaista puhua joulusta, lopeta lukeminen n-y-t.

Joulu.

Kun sinä kuulet sanan "joulu" ensimmäisen kerran siinä syys-lokakuun tienoilla, mitä sinulle tulee mieleen?

Minun sisälläni läikähtää jotain lämmintä. 

Sitten minä annan ajatusteni juosta, ja minä matkaan niiden mukana jonnekin kauas, ajassa taaksepäin, takaisin lapsuuden jouluihin.On ihmeellistä, minkälaisia pieniä yksityiskohtia ihminen voi muistaa jopa kymmenien vuosien jälkeen - siis jopa minä, joka en edes muista, mitä tein viime viikolla. Mutta minä muistan.
Muistan sen tunteen, kun vietin ensimmäistä jouluani koululaisena ja sain ripustaa itse tekemäni joulukoristeen kuuseen kunniapaikalle.
Muistan, kun söimme siskon kanssa aatonaattona salaa konvehteja kilokaupalla, ja saimme mahamme kipeiksi.
Muistan senkin erään aaton, jolloin minua jännitti joulupukki niin kovasti, että astiat eivät pysyneet kädessäni vaan rikoin lasin jos toisenkin.
Muistan lumilyhtykujan. Muistan aattoaamujen pulkkamäet. Muistan, kun yhtenä jouluna ei ollutkaan lunta. Muistan, kun laitoimme herätyskellon soimaan jo viideltä aamulta, että jouluaatto saapuisi nopeammin. Ja minä muistan senkin joulun, jolloin ei enää tuntunut samalta, mutta minä iloitsin nuorempien sisarusteni puolesta.

Muistan kaikki ne ihanat ja vähemmän ihanat (joulurauhan julistus ei välttämättä merkitse mitään viisihenkiselle lapsikatraalle) hetket perheeni parissa. Eli kun minulta kysytään, mitä minulle tulee mieleen sanasta "joulu", minä vastaan: perhe.

Olen aina pitänyt itseäni jouluihmisenä. Rakastan joulua, sen värejä, tuoksuja ja tunnetta. Viime vuosina olen tehnyt kaikkeni, että meidänkin perheemme joulu olisi samanlainen kuin lapsuudessani. Olen tavoitellut täydellisyyttä, mutta olen myös suuresti nauttinut siitä. Olen aloittanut joulun odottamisen jo marraskuun alussa, ja minulle onkin kehkeytynyt useita omia pieniä perinteitäni joulun käynnistämiseksi.

Mutta nyt jokin on toisin. Marraskuu on jo yli puolessavälissä. Minä olen kyllä ostanut joululehtiä, mutten ole jaksanut lukea niitä. En ole kuunnellut ensimäistäkään joululaulua (minun soittolistani on viime aikoina koostunut muutenkin lähinnä lauluista, joiden teema on joko "miesviha" tai "särkynyt sydän"). Minä olen kyllä hoitanut jo käytännön asioita - melkein kaikki lahjat on jo hankittu, joulukortit on suljettu punaiseen kirjekuoreen ja pudotettu postilaatikkoon ja jouluvalotkin tunnelmavalotkin ovat jo löytäneet paikkansa (tunnelmavalot muuttuvat jouluvaloiksi vasta ensimmäisenä adventtina), mutta kaikesta tästä puuttuu se kutkuttava fiilis. Minä olen ollut ajoissa siksi, koska minulla on suunnitelma.

Repivät ristiriitaisuudet ovat pitäneen minua hallinnassaan koko syksyn, enkä usko, että ne antavat periksi ihan heti. En jaksaisi koko joulua, mutta se tulee, halusin tai en. Joulu tulee joka tapauksessa. Mutta minä tiedän, että kukaan ei odota minun jaksavan yhtään mitään tänä jouluna, joten en katso tarpeelliseksi edes yrittää. Minun suunnitelmani on viettää täysin stressitön joulukuu. Jatkan elämistä päivän kerrallaan, glögiä siemaillen ja riisipuuroa keitellen. Yritän unohtaa sen tunteen, että jotain puuttuu, ja kerätä voimia tulevaa vuotta varten. Jouluaaton tullen me menemme sitten sinne, missä ne kaikki kauniit joulumuistoni ovat syntyneet, vanhempieni luo.

Mutta jotain jouluista minä olen saanut aikaan kuitenkin. Mainitsin joulupallot viime postauksessani, ja, no...  pakkohan se oli testata. Ei tästä nyt mitenkään erityisen kaunis tullut (tai tuo mallikuvio ei miellytä omaa silmää), mutta minä taidan tehdä vielä muutaman, vähän pelkistetymmän. En mä tosin tiedä, mitä mä niillä palloilla teen, mutta kun oli niin kivaa. Tämän pallon omi muuten esikoinen.

Ohje löytyi täältä, ja suosittelen näiden neulomista kaikille erittäin lämpimästi. Supersöpö pikaprojekti, joskaan minäkään en ihan tunnissa selvinnyt tästä pallosta selvinnyt.

pääasia

Pääasia on se

että alan vihdoin ja viimein olla oma itseni.

Minä innostun asioista.

Minä neulon, ja minä nautin, kun näen, kuinka palmikko muotoutuu. Tai kuinka kirjoneuleesta alkaa hiljalleen muodostua selkeä kuva.

Minä leivon. Eilen tein omenapiirakkaa, ja minä nautin jokaisesta omenaviipaleesta, jonka sain asetella kauniisti piirakan päälle. Minä avasin uuninluukkua ennen valmistumista ihan vain sen takia, että saisin huumaantua ihanasta kanelin tuoksusta.

Minä tilasin lankaa, ja kun ne kotiutuivat, minä hypistelin ja silittelin niitä (joka nyt ei tietenkään välttämättä ole ihan normaalia).

Pääasia on myös myssy. Olen toistaiseksi palellut aamuisin, kun ilmeisesti jokaikinen aiemmin neulomani pipo päätti hajota viime keväänä. "Äiti sinun pitäisi tehdä pipo sinulle ettei palelisi niin kovasti", kehotti esikoinenkin. Ja jos kolmevuotias on sitä mieltä, niin ei voi kyllä pistää vastaan. Sitä paitsi hän jatkoi kehotustaan uhkailemalla, että pukki ei tuo lahjoja, jos ei pidä pipoa. Sitä riskiä ei passaa ottaa.

Mallia etsin kauan. Mikään ei oikein iskenyt, tai jos iski, ei ollut oikeanlaista lankaa. Sitten löysin, vahingossa, ihan ilmaisen ohjeen. Tein M-koon mukaan, joskin näin jälkiviisaana on hyvä sanoa, että S-kokokin olisi ollut ihan hyvä. Mutta kyllä tämä päässä pysyy, ainakin jos ei tuule kovin kauheasti.

Ja tuulen takia minulla onkin tarjota vain yksi säälittävä kuva, mutta uskokaa pois, tämä on parempi kuin yksikän niistä kolmestakymmenestä "myssy päässä myrskysäällä" -kuvasta, joita otin päivällä ulkona.

 

malli:  Cascade Beret by Kimberly Porter (ravelry)

lanka: Lotte (Kauhavan Kangasaitta)

puikot: 3 mm

ravelryssa: Lotte Beret

hyvä päivä

Eilen oli ensimmäinen hyvä päivä. 

Ymmärsin, että elämä ei lopu tähän.

Uskalsin vihdoin ajatella tulevaisuutta.

Eikä se ollut enää niin lohduton kuin vielä viime viikolla luulin.

En enää ajattele, että minun on pakko aloittaa alusta, vaan että minä saan aloittaa kaiken alusta.

Ja kaiken lisäksi uskon, että se voi olla ihan kivaa.

Päätin myös, että tästä lähtien ajattelen enemmän itseäni. Toki tärkeysjärjestyslistallani lapset tulevat yhä ensimmäisinä, mutta sen jälkeen tulen minä. Koska minä ansaitsen sen.

Siispä aloitin jälleen neulomaan unisukkia itselleni, vaikka oikeastaan lapset tarvitsisivat saapassukkia. Mutta kun minä haluan neuloa nyt unisukkia. Unisukkia ihanasta langasta, ja semmoisella ohjeella, jonka kanssa ei ehdi hirveästi miettimään mitään ylimääräisiä murheita.

Niin. Sitä minä haluan.

(Lankana Cascaden Heritage Silk ja ohje Cookie A.:lta.)

Kiitos kaikille kommentoineille, olette tärkeitä! <3