sukkatukko

Kello lähenee puolta kahtatoista yöllä. Ihan käsittämätöntä, en ees muista millo viimeksi oisin valvonu näin myöhään. Mutta kun mulla on ongelmia. Sukkaongelmia. Tai pikemminkin ehkä sukattomia ongelmia.

Nyt ei inspiroi sukka. Eikä säärystin. Eikä tossu. Ylipäänsä mikään, mikä vedetään jalkaan (vai mä ehkä luettelin jo kaikki - tai hei, lasketaanks sukkahousut?) Sukkainnostukseni on täysin kuollut. Ihan kiva, enhän mä nyt missään Sukkasadossa ollutkaan osallisena. Enkä onneksi asettanut itselleni mitään tavoitteita. Mutta joskus käy näin, ei ole ensimmäisen kerta kun sukkalanka katkeaa. (vrt. runosuoni puhkeaa. Ihan ite keksin tämänkin sananparren, huomaako kukaan kuinka loistava mielikuvitus minulla on?)

Nyt mä oon tässä kahden vaiheilla että väännäänkö väkisten sukkia vai alanko suosiolla muihin puuhiin. Luultavasti jatkan keskeneräisiä projekteja, koska kokemuksesta tiedän, että pakolla neulominen on hanurista. Ei siitä tule mitään ja neulominen on toivottoman hidasta, koska sitä koko ajan keksii itselleen hienoja tekosyitä, miksi on paljon mukavampaa nyppiä nukkapalleroita irti matosta entä neuloa. Mutta en tiedä. Vähän hävettää, kun omilla lapsilla ei tunnu olevan sopivan kokoisia villasukkia, vähän sama kuin suutarin lapsilla ei ole niitä kenkiä (kylläpäs tänään sanailuttaa). En käsitä miten lapsen jalka voi kasvaa niin nopeaa! Ensiksi se on niin mini että villasukkia on hankala mitoittaa sopivan pieneksi, ja sitten yhtäkkiä se on venynyt jonku viiskyt senttiä. Voi äiti, auta. Paitsi äiti ei osaa neuloa.

No joo. Joku lopetusfraasi ois varma kova sana, mutta en mä keksi. Morjens!

(Teksti on kirjoitettu alkoholin vaikutuksen alaisena, sillä allekirjoittaneen yritykset välttyä neulomiselta  ajoivat hänet epäilyttäviin toimiin. Mutta ei auta, kyllä se neulominen onnistuu muutaman siiderinkin jälkeen. Kirjoittaminen vissiin ei niinkään.)