20.12.

Perinteinen, pienimuotoinen ahdistus. Jouluaattoon on neljä yötä. Viikon päästä kaikki on ohi. Ajatuksetkin tuntuvat harhailevan enemmän jo uuden vuoden puolelle.

Lahjojakin puuttuu vielä. Se asia ei itsessään ahdista, sillä tiedän kyllä, mitä hankin, mutta kun ajattelin mennä ostamaan ne lauantaina. Oletettavasti muutama muukin on liikenteessä yhtä aikaa. Niin, ja sitten olisi yhdet villasukat, jotka ajattelin lahjaksi. Saattaa olla, että eivät pakettiin päädy, sillä nyt ei perusseiskaveikkasukka kiinnosta. Mysteerisukat sen sijaan ovat jo varressa menossa. 

Asia, mikä painaa eniten keuhkoja kasaan (ylenpalttisen tupakoinnin lisäksi), on lapset. Tai joulunajan lapsettomuus. Pikkuiset lähtevät huomenna isänsä luo ja palaavat vasta joulun jälkeen. Vaikka ipanat ovatkin äärettömän kuluttavia, stressaavia ja äänekkäitä, ja pidän näitä hengähdystaukoja enemmän kuin mielelläni, niin silti. Joulu ilman lapsia. Oikeasti. Miettikää. Kukaan ei herätä aattona, joten luultavasti nukun parhaiden lastenohjelmien ohi. Kukaan ei nosta stressileveleitä maksimiin, joten en varmasti saa mitään aikaiseksi. Kukaan ei pyyhi nuhaista nenäänsä housuihini, eli luultavasti makaan joulunpyhät samoissa vaatteissa (ihan sama jollekin kahvitahroille, mutta räkää, yääh). En ehkä osaa kävellä ilman että joku roikkuu lahkeessa, ja en välttämättä osaa istua ilman sylissä pidettävää lasta. Mutta ennen kaikkea minä missaan sen pienellä turhautumisella maustetun jännityksen, joka näkyy niin selvästi jo nelivuotiaassa. Minä en näe sitä ilmettä, joka syntyy lapsen kasvoille hänen tajutessaan, että se joulu, se on nyt. Tänä jouluna perinteiset asiat tehdään yksin, hiljaisuudessa, kiireettömästi. Voin toki lohduttautua sillä, että luvassa on kirjaimellisesti rauhallinen joulu. Mutta silti. Joulu ilman lapsia. Minusta se kuulostaa siltä, että jotain olennaista puuttuu.

(En minä tosin yksin meinaa jouluani viettää, vaan muun perheen parissa. Että en nyt menisi välttämättä vannomaan sen rauhallisuuden nimeen.)