maanantai 2. joulukuuta 2013

2

Olen sanonut ennenkin, ja sanon sen taas: joulukalenterit ovat suoraan saatanasta. Ainakin jos on äiti, jolla on uhmaikäisiä lapsia. Tai no, ainakin jos on Tiina, jolla on kaksi lasta, joista toinen on koko ajan jonkinlaisessa uhmassa.

Tänä vuonna lapset voisivat brassailla kummitädin ostamilla superpaksuilla kalentereilla, joiden sisältä paljastuu joka päivä jotain roinaa. Tyttösellä on kalenteri, jonka ensimmäisestä luukusta tuli kohtuuttoman isopäinen koira, se sellainen petshop kuulemma, ja sellainen pitää olla, huolimatta siitä, että lastenhuone on täynnä erinäköisiä elukoita ties minkä kokoisilla päillä varusteltuina (päättömiäkin löytyy). Pojan kalenterista tulee joka päivä legoja. Pikkulegoja. Tiedättehän, sellaisia kahden millin kokoisia pieniä osia, jotka hyvällä tuurilla saa sohittua kiinni toisiinsa. Irtihän niitä ei toisistaan saa ilman pihtejä ja terävää veistä. Oletan muuten, että pikkulegot imevät voimaa pölystä, sillä imuriin joutuessaan ne paisuvat niin suuriksi, että koko mööpeli tukkeutuu. Joka tapauksessa. Näillä ipanoilla on siis sellaiset joulukalenterit, joista allekirjoittanut on kolmevuotiaana nähnyt vain päiväunia, mutta ne eivät siltikään ole hyviä. Miksi? Koska suklaa.

Minä odotan joulua Pallomasin pärställä kaunistetun kalenterin avulla. Sen sisältä löytyy suklaata, joka on, arvattavasti, tasan yhtä pahaa kuin joka joulu ja ohuempaa kuin paperiarkki, mutta se ei ipanoita kiinnosta. Ipanoita kiinnostaa vain suklaa. Naamat kuolassa he tuijottelevat kalenteriani yrittäen samalla hieroa vaihtokauppaa seuraavan päivän suklaapalasta. En ole toistaiseksi suostunut, koska olen mielestäni oikeutettu päivittäiseen suklaapalaseeni, olkoonkin pahanmakuista, sillä minähän se olen, joka niiden legojen ja petshoppien päälle astuu iltaisin. Tarvitsen jonkinlaisen korvauksen kärsimyksistäni. Ehkä jouluenkeli on tänä vuonna ottanut Masi Pallopään muodon.

Kolmevuotiaalla tämä karkiton joulukalenteri on ottanut erityisen koville, vaikka nyt ollaan vasta toisessa luukussa menossa. Aamulla, kun ihan hetkeksi selkäni käänsin, tyttö oli jo puoliksi avannut kalenterin selkämyksen. Pelastin kalenterin juuri ennen sitä kriittisintä hetkeä, jolloin kaikki sisältö olisi levinnyt pitkin lattiaa. Sitä seurasi tietenkin sellainen raivokohtaus että (joulukuusen) oksat pois, ja se laantuikin vasta sitten, kun tyttö pääsi päiväkotiin tädille itkemään, miten hirviöäiti ei anna avata joulukalenteria.

Että huomista odotellessa. Kolmas luukku toden sanoo ja muita huonosti sovellettuja sananlaskuja tähän.

2 kommenttia:

  1. Voi ei :D Mä niin nauroin ku luin tätä juttua. Tää Joulun aika on niin hauskaa että :D Kyllä sä Tiina oot sen yhen suklaapalasen ansainnu päivässä, hih :) Meillä ei tota ongelmaa (vielä) ole. Onni saa sen yhen palasen, ruinaa toki toista kun laitan kalenterin lipaston päälle mut sehän unohtuu tyyliin kymmenessä sekunnissa :D

    VastaaPoista
  2. :D kieltämättä voisin kuvitella tällaista toimintaa hyvin oman kodin seinienkin sisäpuolelle... Ja kyllä varnasti jokainen äiti on suklaansa ansainnut.

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit :)